Uusia seikkailuja odotellessa

No niin, veneilykausi 2016 alkoi yllättäen, tosin vain pienin yllätyksin. Keväällä tietysti aina enemmän kunnostusta kuin olisi odottanut. Tänä vuonna yllätti täkin huono kunto, joten ei muuta kuin vanhasta lakasta huonoksi mennyttä pintaa pois (ei koskaan enää halpislakkoja veneen pintaan!!!). Ja koska mahonkitäkki on haalistunut läikikkääksi, päätin sekoittaa lakkaan mahonkipetsiä. No, tuli hiukan parempi. Ja kajuutan katon reunojen vuotokohtien etsintä ja paikkausta. kajuutan kattomateriaalin (salmiakkikuvio muovimatto) uusintaa näin siirretään, kun en ole keksinyt miten uuden katon tekisin.

Lisää uudistuksia. Suomenlahden suolainen vesi syö peräsimeen kiinnitetyn sinkkianodin olemattomiin yhdessä kesässä. Oulussa se kesti 3-5 vuotta.  Neuvoteltuani muutaman veneilijän kanssa päätin jättää koko anodin pois (peräsin, potkuriakseli ja kalarauta kun on rosteria joka tapauksessa)! Mielestäni anodin sinkki vain siirtyy ennätysvauhtia pronssisen potkurin pinnalle röpelöiseksi kerrokseksi, mikä pitää sitten keväällä hinkata hiekkapaperilla pois. Uusi teoria: ei anodia, ei murheita! Joten seuraan tilannetta.

Ja se pieni yllätys: kun keväällä pyöräytin moottorin käyntiin, se ei käynnistynyt. Teoria: jos startti pyörittää konetta eikä se käynnisty, polttoainesysteemissä on ilmaa. Ilmaus - ja kone hyrähti käyntiin! Viikon kuluttua vesillelasku - eikö kone taaskaan käynnisty. Taas ilmaus, ja kone käy. En keksi ilmiön syytä. Viime kesänä Kotkassa kolmitiehana meni väärään asentoon, jolloin kone imaisi ilmaa ja pysähtyi - ja piti ilmata. Jäiköhän silloin joku ilmausruuvi löysälle - jolloin talven suuret lämpötilavaihtelut aiheuttivat alipaineen ja vetivät ilmaa sisään.

Joka tapauksessa, polttoainetankin vaihtava kolmitiehana oli mennyt huonoon kuntoon. Uuden hanan asennus (hana on ihan erilainen) edellytti uuden kiinnityssysteemin rakentamista ja letkujen järjestyksen vaihtoa. Samalla vaihdoin polttoainetankkien ylivuoto/huohotusletkut. 50-vuotiaat kumiletkut olivat hapertuneet ja alkaneet vuotaa alapinnoiltaan, ja ilmeisesti ne olivat salaa tihkuttaneet polttoainetta veneen kylkilautoja pitkin tankatessa tai ajettaessa täydellä tankilla merenkäynnissä. Ei paljoa, koska ei se pilssivedessä näkynyt, mutta huomasin polttoaineen tankkien kohdalta kostuttaman pohjamaalin keväällä.

Ja kun uusi suuri tutkimusretki on vielä edessä (jo toki on ajeltu mökille Haxalöön ja Pellingin saaristoon), voisin tässä välissä päivittää viime kesänä testatut Viron satamat. Juttua seuraa.

Viroon ...

Tiikan tämänvuotinen suuri tutkimusmatka suuntautui Viroon. Emme tosin suunnitellet sitä kovin ehdottomasti, mutta kävin kuitenkin Lauttasaaressa John Nurmisen kaupassa ostamassa Itäisen Viron merikorttisarjan.

Ja niin sitten kävi, että kruisailtuamme aikamme Itäisellä Suomenlahdella erilaisten miehistöjen kautta Tiikka suuntasi Kalbådagrundin majakalle ja siitä edelleen kohti itäistä Viroa.

Tässä sitten alkajaisiksi yleisiä huomioita.

Viron rannikon veneilyolosuhteet ovat aika karut. Rannikko on avoin ja suojaton, varsinaista saaristoa ei ole, vaikka kylläkin joitakin suuria ja mielenkiintoisia saaria. Rannat ovat matalat ja kiviset. Luonnonsatamia ei ole. Sinänsä olosuhteet ovat siis aika samankaltaiset kuin Perämerellä - ja siihen olimme jo tottuneet. Viitoitettuja väyliä ei juurikaan  ole, paitsi suurten satamien suulla.

Viron merikortit ovat hyvin yksityiskohtaiset. Siinä ne poikkeavat Ruotsin merikorteista, jota antavat vaikutelman, että yksityiskohtia ja mm syvyysmerkintöjä on jopa piiloteltu. Virolaisissa korteissa rannat näyttävät tavattoman kivisiltä, kiviä on jopa satamien sisäänajoväylillä. Tarkemmin katsoen kivet ovat useimmiten syvällä, ja niiden viereen on suluissa laitettu syvyysmerkintä. Esimerkiksi, jos kuuden metrin syvyisessä vedessä on neljään metriin nouseva nyppylä, se on merkitty kiveksi.  Joten ensi vaikutelma on hälyttävä - ennen kuin siihen tottuu.

Merikortteihin tehdyt vierassataman merkit ovat epäluotettavia. Satamia on merkitty paikkoihin joissa palveluja ei ole, ja satamia puuttuu kartoilta. Viroon kannattaa hankkia John Nurmnisen kaupasta englanninkielinen ja englantilaisen harrastajan tekemä satamaopas. Meillä ei sitä ollut, mutta saimme selailla erään suomalaisen veneilijän satamaopasta. Ennen matkaa ja sen aikana selvittelimme satamia ja niiden palveluja älypuhelimen avulla intermnetistä - mutta yllättävän vähän tietoa löytyi.

Virolaiset veneilevät vähän - varmaan johtuu osin pitkälle karuista olosuhteista. Veneily on kumminkin nousussa, uusia satamia rakennetaan, palveluja kohennetaan ja laitureita parannetaan. Näkee kyllä, ettei asiasta ole vielä paljoa kokemusta. Pahin puute on septitankin tyhjennyspaikkojen puuttuminen jokseenkin kaikkialta, eräs veneilijä sanoi nähneensä likavesiä laskettavan satama-altaaseen.

Satamien vierasveneistä suurin osa oli suomalaisia, sitten oli virolaisia, ja jonkin verran  saksalaisia, venäläisiä ja tanskalaisia. Vierassatamien satamamaksut ovat korkeat, 50-100% korkeammat kuin Suomessa, eikä se ole suhteessa usein niukkoihin palveluihin. Lähes kaikkien satamien lähellä oli kuitenkin ravintoloita, jotka olivat myös paikallisten suosiossa, ruoka oli yllättävän hyvää, ja tietysti halvempaa kuin Suomessa.

Eksotiikkaakin löytyy. Perinteisiä hyvin hoidettuja kylämaisemia. Ja etenkin saarissa ja syrjäseudulla palvelee vielä neuvostoaikaisia sotilaskuorma-autoja, Gazeja ja Uazeja. Usein niiden lavalle on laitettu penkkejä, ja ne hoitavat jonkinlaista paikallisliikennettä.

Merikortit ja veneilytarvikkeet kannattaa hankkia Suomesta, sillä virossa tosiaan veneillään aika vähän. Jos puute yllättää, Piritan satamassa Tallinnassa on kyllä parikin melko hyvää venetarvikemyymälää. Yllättävä ongelma oli, että emme olleet löytää polttospriitä spriikeittimeemme, ei sitten millään, edes Piritasta eikä koko Tallinnasta. Ilmeisesti alkoholin käyttö on ankarasti rajattu juomiseeen.  Lopulta löysin eräältä huoltoasemalta K-metyl nimistä auton polttoaineen lisäainetta (etiketin mukaan 95 % etyylialkoholia, loput propanolia ja isopropanolia). Se toimikin loistavasti, tuoksui paremmalta kuin Sinol, ja oli halpaa.  Vasta retkemme lopussa, Hiidenmaalta Kärdlan satamasta löytyi virallista polttospriitä.

Entä miksi mennä Viroon, noin yleisesti ottaen?  Monestakin syystä. Viron luonto on erilainen ja komea, tavattoman rehevä, pajon kukkia. Ja kultturimaisemat ovat vaikuttavia. Kyläyhteisöt ovat hienoja, ja rakennukset hyvin hoidettuja. Ja suomalaiset tulevat hyvin toimeen virolaisten kanssa, jos ei muuten, niin solkkaamalla suomalaisvirolaista sekakieltä. Virolaiset eivät ole ylenpalttisen sydämellisiä, vaan pikemminkin mukavia ja tutunoloisia. Viron retki oli vielä luultuakin positiivisempi kokemus. Tulemme varmaan toistekin.

Tarkempia havaintoja seuraa ...

Kalbådagrundin kautta kohti Viron rannikkoa.

Vaihdoin karttaplotteriin

Olin ajatellut, etten koskaan hommaa karttaplotteria. Mutta älä koskaan sano älä koskaan.

Joten niin siinä kävi, että keväällä hommasin uuden satelliittinavigaattorin karttaplotterilla. Ostin halvan mallin, koska en oikein osannut arvioida niiden ominaisuuksia myyntiesitteiden perusteella. Jos se siis olisi surkea, vahinko olisi pieni. Ostin siihen myös perusmallia laajemmat kartat (Navionics Gold - koko Itämeri ja järvet). En katunut sitä.

(Samalla hommasin uuden magneettikompassin. Vanhan kompassin astenumerot alkoi irrota, ja killuivat siellä täällä kompassin vaimennusnesteessä).

Miksi muutin mieleni, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että karttaplotteri ei opeta navigoimaan? Oli kaksi syytä: sumu ja pimeys.  Perämerellä veneilykautena ei esiinny kumpaakaan. Mutta etelässä olen joutunut jo kolme kertaa sumun vangiksi. Ja pari kertaa piti navigoida pimeässä todella vaivalloisesti.

Sitä paitsi ehkä osaan jo navigoida riittävästi. 1980- luvulla magneettikompassin avulla navigointi Perämeren rannattomilla aavoilla oli aika kiinnostavaa.

Joten pari sanaa käyttökokemuksista.  Ensiksi, halvan laitteeni pieni 5" näyttö tuntuu ihan riittävältä, ja se näkyy hyvin myös auringonpaisteessa. Kosketusnäyttöä en halunnut, ja niin on hyvä. Sateessa ja kovassa merenkäynnissä haluaa tähystää myös kattoluukun kautta, ja silloin laitteen päälle tulee roiskeita. Joten kunnon mekaaniset painikkeet on paikallaan.

Laite toimi hyvin ja sen käyttö oli helppoa - huonosta käyttöohjeesta ei juuri ollut haittaa. Huomasin että laite käyttää GPS- satelliittien lisäksi myös venäläisiä Glonass- satelliitteja ja differentiaali-GPS satelliitteja (niin varmaan kaikki uudet laitteet). Joka tapauksessa, tarkkuus näytti olevan muutaman metrin luokkaa.

Ja sitten miinukset. Vaikka laite on tunnetun valmistajan (Raymarine), sen käyttöliittymä on huono. Sen suunnittelija ei ilmeisesti koskaan ole itse käyttänyt navigaattoria tositilanteessa. Tämä on nykyaikana tietysti ikävänä tapana. Ohjelmat ovat nörttien tekemiä, olentojen jotka eivät poistu sisätiloista ja käyvät ravintoina kokista ja noutopizzaa.

Tarkennan. Sellaiset jatkuvasti tarvittavat toiminnat, kuten kurssille meno, reittipisteelle meno, kurssille ajon lopetus, jäljen aloitus ja jäljen lopetus, pitäisi tietysti olla mahdollismman helpot ja perusvalikossa päällimmäisenä. Mutta esimerkiksi kurssille ajon lopetus vaatii viisi klikkausta, ja vaihto uudelle kurssille vielä enemmän.

Kartat osoittautuivat yllättävän hyviksi. Koko kesänä en löytänyt yhtään virhettä, väylät ja viitat on merkitty,  ja jopa pienten vierasvenesatamien sisäänajot on usein reititetty (no, yksi puuttuva viitta löytyi, mutta se voi johtua monesta syystä).  Ainoa "virhe" oli, että Helsingin kasuunia ei oltu merkitty majakaksi (vaikka se on majakka vielä tuoreessa merikortissa, ja uskoisin että se on toiminnassa).  Se löytyi tosin kyllä oikeasta paikasta pienen pienenä tornimerkkinä.

Hieman ihmeellistä on, että reittipistettä ei voi syöttää suoraan koordinaatteina (tai voi kyllä hyvin vaivalloisesti, tekemällä mielivaltaisen reittipisteen ja editoimalla sen koordinaatteja). Kaipasin myös lokia, johon tulisi kokonaismatka ja ajoaika. Matkaa voi kyllä mitata antamalla koneen piirtää jäljen, mutta piirretyt jäljet jää silloin näyttöä sotkemaan.

Mutta mutta ....  mietin, miten nuo plotterin kartat on tehty. Ne on ilmeisesti kopioitu useista lähteistä enemmän tai vähemmän laillisesti (varmaan jossain Kiinassa). Digitoinnin jäljiltä kartoissa on paljon roskia, muun muassa merikorttien rajaviivoja ja selittämättömiä pikku täpliä. Niitä ei varmaan ole uskallettu poistaa.

Kaiken kaikkiaan käyttökokemus on hyvä. Silti kaipaan 15 vuotta palvellutta vanhaa navigaattoriani. Jotenkin koordinaateilla ja suuntakulmilla operointi tuntui paljon oikeammalta. (pidän toki vanhaa navigaattoria mukana varalaitteena).

Ja vielä se tärkeä muistutus. Navigoinnin täytyy aina perustua riittävän uuteen painettuun merikorttiin. Plotteri on vain apulaite - ja elektroninen koje voi varoittamatta hajota koska tahansa.

Tiikka kotisatamassaan, jylhässä Kipparilahdessa.

Uudelle veneilykaudelle

Taas tuli laiminlyötyä bloggausta. Oli muka muuta puuhaa jne. Mutta korjataan tilanne nyt.

Vuoden 2014 lopppuun sijoitin vielä yhden projektin. Tiikan pressu (jotkut sanoo "kuomu") oli surkeassa kunnossa. Se oli pahasti homehtunut, ja sen saumat alkoivat ratkeilla. Pressun voi kyllä periaatteesta antaa saumata uudelleen - mutta kangas oli joka tapauksessa homeessa ja alkoi hapertua.

Olin käynyt jo keväällä kyselemässä pressufirmoista, mutta kevät on ruuhka-aikaa. Joten lokakuu oli mitä mainioin aika teettää uusi pressu (Cover top Puotilasta). Se onnistuikin oikein hyvin.

Tiikan talvi meni rauhallisesti. Alan vähitellen oppia virittelemään peitteet niin että ne pysyvät paikallaan eivätkä myrskyt revi niitä (Oulussahan Tiikka sai lekotella talvet mukavasti hallissa).

Salaisuus oli "mustekalat", eli koukulla varustetut venyvät kumiköydet. Virittelin kireän köyden kiertämään lähes maan tasossa veneen ympäri. Ja sitten peitteen reunat mustekaloilla köyteen kiinni. Ja kas, homma toimi. Syksyllä ja talvella oli muutama kova myrsky, mutta vaurioita ei tullut.

Tiikan paketointia. Köysi, johon peite viritetään mustekaloilla. Uusi pressu on jo saatu.

Keväällä oli tavanomaiset toimet. Pohjan kunnostus (muutama irronnut läntti primneria piti korjata, päälle lisää kovaa myrkkymaalia ja vesirajan maalaus). Huoltolakkausta, täkin törmäyslistan korjausta, tapitusten korjaamista (tiikkikanteen uusi tiikkitappi, tammi- ja mäntylistaan Plastic Paddingin puukitti (yllättävän monipuolinen ja toimiva aine, monen vuoden kokemus, ja sopii kun paikassa on paljon rasitusta tai huonokuntoista puuta. Pitää vain petsata oikean väriseksi).  Ja aika lailla korjauslakkausta (kehnon lakan tuhoja piti korjata edelleen). Ja kajuutan kannen reeunalistojen kittausta. Pitäisi uusia katon kateaine, mutta sitä vanhan ajan salmiakkikuviomuovia ei saa mistään...

Vaikka kevät oli kylmä, vene ehti ravistua, sillä hellepäiviäkin oli. Turvotin sen tällä kertaa täyttämällä veneen osittain vedellä. Hyvin onnistui.

Paikallista herkkua

Kansalliset ja paikalliset ruokaerikoisuudet kiehtovat matkailijaa, mutta ovat usein myös koettelemuksia. Ahvenanmaalla paikallisia herkkuja tuntui olevan vähän, mutta ne osoittautuivat erinomaisiksi.

Ehkäpä tunnetuin paikallisruoka on pannukakku, Ålandspannkaka. Se on oikeastaan aika tavallista, mutta se outous on että se maustetaan kardemummalla. Periaatteessa se tehdään tähteeksi jääneen riisi- tai mannapuuron pohjalle. Herkku tarjotaan kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Muukin hillo toki käy, esim mustikka tai tyrni.

Kardemumma tekee Ahvenanmaan pannukakusta omaleimaisen. Hyvää oli.

 Saarivaltakunnassa tehdään myös mainiota olutta. Testasimme useita lajeja Stallhagenia, sekä Föglö vapenia. Ja jos ei olut maistu, paikallista omenatuoremehua myydään isoissa pahvitonkissa. Sekin oli hyvää.

Monissa satamissa sai ostaa myös savukalaa. Se nyt on tietysti universaali saariston herkku muuallakin. Usein valitettiin että ”kun on vain ahventa”. Hassua. Savuahven kun on savukalojen aatelia. Sopii muuten jostain syystä hyvin tumman ja makean saaristolaisleivän kanssa syötäväksi.

PS. Näinä ankeina  kurinpalautuksen aikoina tuntui mukavalta mainostaa alkoholijuomia.

Jousikvartetti ja mökäfoni

Kobba Klintar on pieni ryhmä luotoja Maarianhaminasta lähtevän laivaväylän vierellä. Luodolla on erinomainen luonnonsatama, jota on paranneltu laitureilla ja aallonmurtajalla. Niinpä luodoilla on vanha luotsiasema. Nykyään paikka houkuttelee taiteilijoita ja matkailijoita. 

Tiikka kelluu suojaisessa laguunissa.

Luodoille on rakennettu vanhan mallin mukainen pyramidimainen pooki (valoton tunnusmajakka), jonka sisällä voi pitää kokouksia ja konsertteja. Kävimmekin siellä erinomaisen jousikvarteton konsertissa. Konserttiin syntyi erikoisia hetkiä, kun äkisti aivan suuren ikkunan edestä pyyhälsi kivitalon kokoinen ruotsinlaiva - ja tapaus toistui useita kertoja.

Taiteilijapatsas taiteilee. Takana luotsiasema ja pooki.

Luodoilla on myös kahvila, ja erityisen kiinnostava on vanha luotsiasema. Onneksi sen sisällä on säilytetty suuren sumutorven koneisto. Alakerrassa on koneet, jotka tuottavat paineilmaa. Putki nousee yläkerrokseen, jossa on ääntä tuottava turbiini. Lopulta ääni ohjataan ulos valtavasta suppilosta, jonka suuaukon kooksi arvioin noin neljä metriä. Torven soidessa meteli on varmaan ollut melkoinen.

 

Sumutorven koneisto. Dieselmoottori (oikealla) pyörittää
kompressoria, joka tekee paineilmaa säiliöön.

Ylökerrassa pieni turbiini kehittää paineilman voimalla ääntä, joka johdetaan torveen.

Luotsiaseman ullakolta avautuu sumutorven
pyöreä suuaukko.

Sumutorven suuaukko näkyy myös Bengtskärin majakan valokuvissa, mutta sen koneisto on valtettavasti ja ymmärtämättömästi hävitetty.

Loistava Pommern

Maarianhaminassa on paljon nähtävää, muun muassa museolaiva Pommern. Miehistö arpoi pitkään, viitsiikö laivaan mennä sisälle, se kun maksoi. Onneksi menimme. Laiva on loistavasti säilynyt ja hienosti museoitu kohde purjelaivakauden loppuajoilta. Se on palanen Suomen modernisaatiota ja kansainvälistymistä. Ja se on aikansa tulkki.

Joten sanottakoon nyt, että museona laiva on parhaita mitä olen nähnyt. Kannen alainen tyhjä lastitila on muutettu näyttelytilaksi, säilyttäen kuitenkin laivan sisäpuolen luonteen. Esineistöä on runsaasti, ja laivassa esitetään myös Pommernilla kuvattua dokumenttifilmiä. Ilman sitä elämys olisi jäänyt puolitiehen.

Suurimman vaikutuksen tekivät laivan mittasuhteet ja sen luonne. Ne muistuttavat, että purjelaivan estetiikka on pelkkä sivujuonne. Vasta laivalla käynti palauttaa maan pinnalle. Laiva on suunnaton tyhjä kuori, joka on tarkoitettu mahdollisimman suuren lastimäärän kuljetukseen mahdollisimman halvalla maailman ääristä. Laivan sisällä teimme silmämääräisen laskelman, kuinka paljon lastia sinne saa pinottua, oli se sitten viljasäkkejä tai (Pommernin loppuajalta) lannoitteeksi tarkoitettua linnunkakkaa eli guanoa. Laskelmamme sanoi: 2000-5000 tonnia. Ja se osoittautui oikeaksi.

Suomalainen merenkulku oli 1800- luvun lopulla menestystarina. Ja se perustui pitkälti siihen, että laivat rakennettiin halvalla, omasta puusta ja paikallisella työvoimalla. Pommern oli tosin ostettu käytettynä. Ja suomalaisten merimiesten palkat olivat alan kehnoimmat. Väitetään (ei koske Pommernia), että ensimmäisessä ulkomaisessa satamassa jopa puolet miehistöstä saattoi karata laivasta. Pommern on nelimastoinen parkki (raakapurje- eli täystakiloitu alus, lukuunottamatta tainta mastoa, jossa on luovimista auttava helpommin käsiteltävä kahvelipurje). Vastoin yleistä luuloa raakatakiloitu laiva on purjelaivoista tehokkain, mutta se vaatii suuren miehistön. Ei ihme, että miehistökuluja koetettiin minimoida. Ja samasta syystä purjelaivojen kehitys kulki kohti vähemmän miehiä vaativia kahvelitakiloituja aluksia, kuunareita.

Joten: ulkoa niin kaunis, uljas ja romanttinen Pommern paljastui pelkäksi rahantekokoneeksi. Sen muoto palveli vain tätä tarkoitusta. Ja mittasuhteet korostivat tätä talouden ylivaltaa. Järjestelyt heijastivat myös 1800- luvun yhteiskunnan avointa eriarvoisuutta ja kerroksisuutta (nykyäänhän tämä yritetään peittää). Laivan suunnattomaan tilavuuteen nähden sen reilun parinkymmenen hengen vahvuinen miehistö sai ahtautua naurettavan pieneen skanssiin aivan liian lyhyisiin kerrossänkyihin. Ja miehistö oli kuitenkin laivan moottori, se joka sai sen liikkumaan. Vanhaan meritapaan skanssi on laivan etukannella (sanonta ”olla merimiehenä” kuuluu ”sailing before the mast” - seilata maston etupuolella). Samaisen perinteen mukaan takakannella sijaitsivat päällystön tilat, aseet (ei toki Pommernissa) ja muonavarat; alun perin järjestely oli syntynyt kapinoiden tukahduttamista varten.

Toki päällystön tilat olivat paremmat, oikeastaan aika viihtyisät. Kapteeni asui mukavasti, mutta hänen luonaan piti olla myös laivan edustustilat. Kapteenihan joutui neuvottelemaan lasteista satamissa, ja ottamaan vastaan myös mm tullimiehiä. Hän todella vastasi kaikesta, laiva oli oikeastaan kuin liikeyritys, joka oli täysin oman onnensa nojassa kotisatamasta lähdettyään. Pommern saattoi ottaa myös puolen tusinaa matkustajaa, heidänkin tilansa olivat päällystön puolella.

Päällystön ja miehistön välillä oli myös omat asuin- ja työtilat ”keskijohdolle”: puosulle (miehistön esimies), puusepälle, purjeenkorjaajalle, konstaapelille (talousvastaava, mm muonitus), kokille, stuertille ja donkille (vinssien apuhöyrykoneen käyttäjä ja metallimies). Dantea mukaillen, tämä oli helvetin ensimmäinen piiri.