Rantarosvojen saarilla

Tänä ja viime kesänä tuli veneiltyä itäisellä Suomenlahdella, yli 30 vuoden tauon jälkeen. Ja tietenkin vierailukohteita ovat kuuluisat ja kulttuurihistoriallisesti merkittävät, suuret ja pitkään asutut ulkomeren tuntumassa sijaitsevat saaret. Kuten Kuorsalo, Tammio, Ulko-Tammio ja Haapasaaret. Saarilla ei mainostettu niiden historian ehkä kiehtovinta puolta. Kun sattumalta luin Yrjö Kaukiaisen kirjan ”Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005), oivalsin, että nuo kauniit saaret olivat olleet myös rantarosvojen pesäpaikkoja.

Rantarosvojen saaristo sijaitsee paikassa, jossa Viipuria ja Pietaria kohti suunnistavat laivat alkavat kohdata Suomen rannikkoa. Rantarosvoista kerrotaan toki myös lounaisella rannikolla, mutta itäinen rantarosvous oli laajuudessaan aivan omaa luokkaansa. Kasvava Venäjä ja kasvava Pietari alkoivat 1700-luvulla vetää puoleensa laivaliikennettä. Laivoja purjehti vuosittain tuhansia. On helppo arvioida, että uloimpana merellä Haapasaarilla (Suursaarta lukuunottamatta, jolla silläkin on rosvohistoria) saattoi 1700-1800 luvun vaihteessa hyvällä säällä ja tuulella nähdä yhtenä päivänä jopa satakunta alusta kyntämässä kohti itää.

Haaksirikot tapahtuivat toki huonolla ilmalla. Ja niitä tapahtui paljon, kymmenittäin joka vuosi. Huono sää, huonot kartat ja kokemattomat kipparit olivat vaarallinen yhdistelmä. Merikortista näkee, että Haapasaaria ympäröivät matalikot, luodot, karit ja kivikot. Kipparit nimittivät seutua Perkeleenkareiksi. Myös matkustajat kammosivat rantarosvoja, kuten erään Haapasaarille haaksirikkoutuneen englantilaisen rouvan päiväkirja kertoo. Huhuttiin, että rantarosvot tappavat eloonjääneet ja ryöstävät heidän tavaransa. Englantilainen rouva kuitenkin selvisi koettelemuksestaan ja sai suojapaikan rantarosvojen talossa - sillä rantarosvoja haapasaarelaiset kalastajat epäilemättä olivat.

Ehkäpä huhu rantarosvojen julmuudesta on suuresti liioiteltu. Ainakaan yhtään murhaa ei ole aikakirjoissa näytetty toteen. Rantarosvot toimivat myös epäselvässä oikeustilanteessa. On ikivanha uskomus, että löytäjä saa pitää rantaan ajautuneen hylyn ja sen lastin. Ruotsin kruunu tosin kumosi omalla julistuksellaan tämän oikeuden 1600-luvulla, mutta vanhat uskomukset ovat sitkeitä.

Pientä myötätuntoakin alkaa tuntea rantarosvoja kohtaan. Se oli kovaa työtä, lisäansiota epävarmaan kalastukseen ja niukkaan maanviljelyyn, ja työtä tehtiin yleensä syysmyrskyssä ja kylmässä. Eivätkä nuo laivat todellakaan olleet aarrelaivoja. Rosvojen saaliiksi jäi enimmäkseen juuttipaaleja, nahkoja ja tankorautaa. Ei varmaan ollut herkkua onkia pitkillä koukkupäisillä kepeillä raskaita rautatankoja uponneista laivanhylyistä. Laivoista irrotettiin myös käyttökelpoisia osia. Jopa rungon rautaheloja ja suuria nauloja hakattiin irti. Saalis piti sitten piilottaa saareen, viedä salaa rannikolle ja myydä epämääräisille kauppiaille.

Niskassa olivat myös kruunun virkamiehet, ensin Ruotsin ja myöhemmin Venäjän. Suurimmaksi riesaksi osoittautui Viipurin sukelluskomppania. Varustamot ja kauppiaat tietenkin halusivat saada omaisuuttaan takaisin, ja siinä heitä auttoi 1700-luvulla perustettu ja provisiopalkalla toiminut sukelluskomppania, joka yritti etsiä saaliskätköjä tai ehtiä saaliin kimppuun ennen rantarosvoja. Moni kalastaja ja maanviljelijä sai sakkoja rantarosvoudesta, mutta pistivätpä myös kruunun virkamiehet ja sukelluskomppanian miehet taskuihinsa enemmän kuin sallitun määrän. Tästä aiheesta saisi kyllä huimia romaaneja tai elokuvia.

Ikuisen vapun saarella

Joitakin vuosia sitten ajelin Tiikan Oulusta Helsinkiin. Jätimme osan miehistöä Kauppatorille Kolera-altaan reunalle. Sitten jatkoimme kohti lopullista päämäärää, joka oli Porvoon saariston Haxalö. Koska oli jo melko pimeää, ajoimme Sipoon Kaunissaareen yöpymään. Se on Helsingin virkistysalue, ja saarella on hyvä satama, joka sijaitsee saaren kaakkoiskulmassa. Reitti on viitoitettu, mutta huonolla säällä ja pimeällä hieman hankala. Olen sittemmin käynyt saarella joitakin kertoja. Vaikutelma on aina sama. Alkoholijuomia nautitaan saarella nykyään melkoisesti. Saarella on leirintäalueita, ja sinne pääsee myös vuoroveneellä. Monet leiriytyvät sinne koko kesäksi, pitäen tukikohtana venettä tai lähes kesämökiksi varusteltua teltanpaikkaa.

Mutta koko pointti on tässä. Viikonloppuina tai suurina pyhinä – tai lomakautena - saarella juhlitaan voimaperäisesti. Poliisia saarelle ei helpolla saisi, se on aika kaukana merellä. Ja muutaman ihmisen huoltohenkilökunta ei järjestystä pystyisi pitelemään, jos sitä pidellä pitäisi. Meno on melkoista, mutta jotenkin hyväntahtoista ja rentoa. Toki siitä syntyy ääntä, laulua ja kitaran näppäilyä kuuluu pikkutunneille asti. Vakavia häiriöitä en ole nähnyt; toimisikohan tässä joku sosiaalinen kontrolli tai vakiintunut saarikuri. Niin että kun tämän ottaa huomioon, saari on mainio käyntipaikka.

Saaren anti on monipuolinen. Voi kävellä itäpuolen teitä ja ihailla vanhaa kulttuurimaisemaa (saarella on ollut vanhaa asutusta, kalastajia, maanviljelyä, ja jopa pieni tuulikäyttöinen saha). Saunojakin löytyy. Tai voi pistäytyä ravintolassa syömässä tai ottamassa satamakaljat. Saaren luonto vaihtelee lehdosta korpeen ja kuivempiin kallioisiin kankaisiin ja etelärannan kalliorantoihin. Joskus, jos kesä on ollut niin lämmin että näin kaukana merelllä voi uida, on ihanaa uida eteläpuolen kallioisilla rannoilla, antaa maininkien huljutella, tai sukellella kirkkaassa vedessä huojuvissa ruskolevätiheiköissä.

Saari on minulle nostalginen paikka. 1960- luvulla perheeni kävi siellä usein, mustikoita poimimassa, sienestämässä tai muuten vaan. Yllättävän vähän saari on muuttunut, vaikka sen jälkeen on rakennettu uusi satama. Ja vaikka saari tuntuukin nykyään paljon pienemmöltä.