Paikallista herkkua

Kansalliset ja paikalliset ruokaerikoisuudet kiehtovat matkailijaa, mutta ovat usein myös koettelemuksia. Ahvenanmaalla paikallisia herkkuja tuntui olevan vähän, mutta ne osoittautuivat erinomaisiksi.

Ehkäpä tunnetuin paikallisruoka on pannukakku, Ålandspannkaka. Se on oikeastaan aika tavallista, mutta se outous on että se maustetaan kardemummalla. Periaatteessa se tehdään tähteeksi jääneen riisi- tai mannapuuron pohjalle. Herkku tarjotaan kermavaahdon ja vadelmahillon kera. Muukin hillo toki käy, esim mustikka tai tyrni.

Kardemumma tekee Ahvenanmaan pannukakusta omaleimaisen. Hyvää oli.

 Saarivaltakunnassa tehdään myös mainiota olutta. Testasimme useita lajeja Stallhagenia, sekä Föglö vapenia. Ja jos ei olut maistu, paikallista omenatuoremehua myydään isoissa pahvitonkissa. Sekin oli hyvää.

Monissa satamissa sai ostaa myös savukalaa. Se nyt on tietysti universaali saariston herkku muuallakin. Usein valitettiin että ”kun on vain ahventa”. Hassua. Savuahven kun on savukalojen aatelia. Sopii muuten jostain syystä hyvin tumman ja makean saaristolaisleivän kanssa syötäväksi.

PS. Näinä ankeina  kurinpalautuksen aikoina tuntui mukavalta mainostaa alkoholijuomia.

Jousikvartetti ja mökäfoni

Kobba Klintar on pieni ryhmä luotoja Maarianhaminasta lähtevän laivaväylän vierellä. Luodolla on erinomainen luonnonsatama, jota on paranneltu laitureilla ja aallonmurtajalla. Niinpä luodoilla on vanha luotsiasema. Nykyään paikka houkuttelee taiteilijoita ja matkailijoita. 

Tiikka kelluu suojaisessa laguunissa.

Luodoille on rakennettu vanhan mallin mukainen pyramidimainen pooki (valoton tunnusmajakka), jonka sisällä voi pitää kokouksia ja konsertteja. Kävimmekin siellä erinomaisen jousikvarteton konsertissa. Konserttiin syntyi erikoisia hetkiä, kun äkisti aivan suuren ikkunan edestä pyyhälsi kivitalon kokoinen ruotsinlaiva - ja tapaus toistui useita kertoja.

Taiteilijapatsas taiteilee. Takana luotsiasema ja pooki.

Luodoilla on myös kahvila, ja erityisen kiinnostava on vanha luotsiasema. Onneksi sen sisällä on säilytetty suuren sumutorven koneisto. Alakerrassa on koneet, jotka tuottavat paineilmaa. Putki nousee yläkerrokseen, jossa on ääntä tuottava turbiini. Lopulta ääni ohjataan ulos valtavasta suppilosta, jonka suuaukon kooksi arvioin noin neljä metriä. Torven soidessa meteli on varmaan ollut melkoinen.

 

Sumutorven koneisto. Dieselmoottori (oikealla) pyörittää
kompressoria, joka tekee paineilmaa säiliöön.

Ylökerrassa pieni turbiini kehittää paineilman voimalla ääntä, joka johdetaan torveen.

Luotsiaseman ullakolta avautuu sumutorven
pyöreä suuaukko.

Sumutorven suuaukko näkyy myös Bengtskärin majakan valokuvissa, mutta sen koneisto on valtettavasti ja ymmärtämättömästi hävitetty.

Loistava Pommern

Maarianhaminassa on paljon nähtävää, muun muassa museolaiva Pommern. Miehistö arpoi pitkään, viitsiikö laivaan mennä sisälle, se kun maksoi. Onneksi menimme. Laiva on loistavasti säilynyt ja hienosti museoitu kohde purjelaivakauden loppuajoilta. Se on palanen Suomen modernisaatiota ja kansainvälistymistä. Ja se on aikansa tulkki.

Joten sanottakoon nyt, että museona laiva on parhaita mitä olen nähnyt. Kannen alainen tyhjä lastitila on muutettu näyttelytilaksi, säilyttäen kuitenkin laivan sisäpuolen luonteen. Esineistöä on runsaasti, ja laivassa esitetään myös Pommernilla kuvattua dokumenttifilmiä. Ilman sitä elämys olisi jäänyt puolitiehen.

Suurimman vaikutuksen tekivät laivan mittasuhteet ja sen luonne. Ne muistuttavat, että purjelaivan estetiikka on pelkkä sivujuonne. Vasta laivalla käynti palauttaa maan pinnalle. Laiva on suunnaton tyhjä kuori, joka on tarkoitettu mahdollisimman suuren lastimäärän kuljetukseen mahdollisimman halvalla maailman ääristä. Laivan sisällä teimme silmämääräisen laskelman, kuinka paljon lastia sinne saa pinottua, oli se sitten viljasäkkejä tai (Pommernin loppuajalta) lannoitteeksi tarkoitettua linnunkakkaa eli guanoa. Laskelmamme sanoi: 2000-5000 tonnia. Ja se osoittautui oikeaksi.

Suomalainen merenkulku oli 1800- luvun lopulla menestystarina. Ja se perustui pitkälti siihen, että laivat rakennettiin halvalla, omasta puusta ja paikallisella työvoimalla. Pommern oli tosin ostettu käytettynä. Ja suomalaisten merimiesten palkat olivat alan kehnoimmat. Väitetään (ei koske Pommernia), että ensimmäisessä ulkomaisessa satamassa jopa puolet miehistöstä saattoi karata laivasta. Pommern on nelimastoinen parkki (raakapurje- eli täystakiloitu alus, lukuunottamatta tainta mastoa, jossa on luovimista auttava helpommin käsiteltävä kahvelipurje). Vastoin yleistä luuloa raakatakiloitu laiva on purjelaivoista tehokkain, mutta se vaatii suuren miehistön. Ei ihme, että miehistökuluja koetettiin minimoida. Ja samasta syystä purjelaivojen kehitys kulki kohti vähemmän miehiä vaativia kahvelitakiloituja aluksia, kuunareita.

Joten: ulkoa niin kaunis, uljas ja romanttinen Pommern paljastui pelkäksi rahantekokoneeksi. Sen muoto palveli vain tätä tarkoitusta. Ja mittasuhteet korostivat tätä talouden ylivaltaa. Järjestelyt heijastivat myös 1800- luvun yhteiskunnan avointa eriarvoisuutta ja kerroksisuutta (nykyäänhän tämä yritetään peittää). Laivan suunnattomaan tilavuuteen nähden sen reilun parinkymmenen hengen vahvuinen miehistö sai ahtautua naurettavan pieneen skanssiin aivan liian lyhyisiin kerrossänkyihin. Ja miehistö oli kuitenkin laivan moottori, se joka sai sen liikkumaan. Vanhaan meritapaan skanssi on laivan etukannella (sanonta ”olla merimiehenä” kuuluu ”sailing before the mast” - seilata maston etupuolella). Samaisen perinteen mukaan takakannella sijaitsivat päällystön tilat, aseet (ei toki Pommernissa) ja muonavarat; alun perin järjestely oli syntynyt kapinoiden tukahduttamista varten.

Toki päällystön tilat olivat paremmat, oikeastaan aika viihtyisät. Kapteeni asui mukavasti, mutta hänen luonaan piti olla myös laivan edustustilat. Kapteenihan joutui neuvottelemaan lasteista satamissa, ja ottamaan vastaan myös mm tullimiehiä. Hän todella vastasi kaikesta, laiva oli oikeastaan kuin liikeyritys, joka oli täysin oman onnensa nojassa kotisatamasta lähdettyään. Pommern saattoi ottaa myös puolen tusinaa matkustajaa, heidänkin tilansa olivat päällystön puolella.

Päällystön ja miehistön välillä oli myös omat asuin- ja työtilat ”keskijohdolle”: puosulle (miehistön esimies), puusepälle, purjeenkorjaajalle, konstaapelille (talousvastaava, mm muonitus), kokille, stuertille ja donkille (vinssien apuhöyrykoneen käyttäjä ja metallimies). Dantea mukaillen, tämä oli helvetin ensimmäinen piiri.

Hylkeiden vieraana

Vaikka olen liikkunut merellä 1960- luvulta lähtien, en ole koskaan tavannut hylkeitä (paitsi kerran Hailuotolaisen kalastajan rysään hukkuneen hallin).

Kävimme Ahvenanmaan luoteisreunalla sijaitsevalla Själskärin majakkasaarella - nimestä huolimatta siellä ei kuitenkaan näkynyt hylkeitä. Sitten suuntasimme kohti Eckerön venesatamaa. Päätimme suunnata reittimme Märketin majakkasaaren vierestä - se on Suomen läntisin piste ja puoliksi Ruotsia. Ohjelmoin reittipisteet satelliittinavigaattoriin - valmiita väyliä ei täällä ollut. Sää oli helteinen ja meri tyyni - välillä ajettiin sinilevän seassa.

Sitten merestä nousi edessämme pyöreä möhkäle, joka pian katosi. Se oli hylkeen pää! Olimme innoissamme. Pian näimme seuraavan hylkeen. Ja sitten taas. Ennen pitkää olimme bonganneet seitsemän hyljettä.

Eikä se jäänyt siihen. Reittimme kulki pienen luodon vierestä. Kaukaa se näytti oudon muhkuraiselta. Kun tulimme lähemmäs, näimme, että luodolla makasi hylkeitä aivan vieri vieressä ja jopa päällekkäin. Niitä oli kymmenittäin, ehkä puolensataa. Kun ohitimme luodon, hylkeet loikkasivat veteen ja lähtivät uimaan kohti venettämme. Pian ne kuitenkin hajaantuivat.

Tunne oli ihmeellinen, melkein pyhä. Tuntui kuin olisimme olleet valittuja.

Ahvenanmaan muumisaaristo

Tove Jansson vietti lapsuutensa kesiä Pellingissä. Olen ajellut joitain kertoja pienen Klovharun luodon ohi (Pellingin lounaispuolella, se on Janssonin ja Tuulikki Pietilän mökkisaari). Läheistä Söderskärin majakkasaarta ympäröivät luodot on selvästi piirretty ”Muumipappa ja meri”- kirjaan. Mutta Muumipapan majakka ei kuitenkaan ole Söderskär.

Itse asiassa löysimme tämän majakan. Se on Själskärin luodolla seisova majakka Ahvenanmaan länsireunalla. Saareen on vaikea rantautua ilman perävenettä, vain muutamassa paikassa pääsee riittävän lähelle, mm vanhan laituripaikan luona. Saari on jokseenkin puuton ja vaikuttava. Olen varma, että tämä on oikea majakka (vertaa vaikka muumikirjan kuviin). Ja Janssonille myös Ahvenanmaa oli tuttua seutua.

Se oikea Muumipapan majakka?

Mutta todellinen ihmeiden saari ja oikea muumisaari on Kökarin länsipuolella sijaitseva Källskär. Vuonna 1958 ruotsalainen vapaaherra Göran Åkerhjelm ”löysi” purjehtiessaan Källskärin. Hän ihastui tähän taianomaiseen saareen, ja osti sieltä palstan, jolle alkoi rakentaa omaa kesäparatiisiaan. Arkkitehti Reima Pietilä suunnitteli sinne jykevän hirsihuvilan. Rakennettiin myös huvimaja ja vierasmaja. Huvilan ympärille raivattiin kivimuurien ympäröiviä puutarhoja, joihin istutettiin eksoottisia kasveja, löysin sieltä jopa viiniköynnöksiä. Läheisestä lähteestä johdetaan kasteluvettä kasvimaille. Vapaaherra somisti tiluksiaan myös marmorisilla antiikin patsaiden jäljitelmillä, ja korkealla kalliolla seisoo metallinen Hermes. Tämä ihmeellinen maailma on nykyään suosittu vierailukohde, sillä vapaaherra lahjoitti tiluksensa Ahvenanmaan maakuntahallitukselle, joka huolehtii rakennusten ja puutarhojen ylläpidosta.

Åkerhjelmin hirsihuvila

Patsas ja luola

Kivipuutarhoja

Mutta takaisin muumeihin. Tove Jansson oli ollut kesävieraana vapaaherran luona (Tuulikki Pietilä oli arkkitehti Reima Pietilän sisar, ehkä yhteys syntyi tätä kautta). Ja minusta tuntuu kovin siltä, että juuri tämä saari on monella tapaa Muumilaakson prototyppi. Jylhät kalliot ovat ehkä olleet mallina yksinäisille vuorille, ja saaren pohjoisosan vanha kalastusmaja sijaitsee syvässä laaksossa. Ehkä hiekkainen poukama on se, jossa muumit kävivät uimassa ja Muumipeikko sukelsi helmiä Niiskuneidille. Ja saarella oli useita luolia Nipsun löydettäväksi. Vaikutteiden saaminen on mahdollista, sillä Jansson ja Pietilä vierailivat saarella ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa, kun Åkerhjelmin huvila ei vielä ollut valmis. Vapaaherra pyysi Janssonia maalaamaan taulun (”Källskär”), jossa olisi kaksi (!) Vilijonkkaa. Todistettavasti Jansson vietti 1970-luvulla vapaaherran huvilassa ainakin kolme kesää (ja Åkerhjelm itse ehti nauttia saarestaan 27 vuotta).

Noidan mökki. (Åkerhjelmin skottilaisen serkun, miss Morrisin)

Näköala korkeimmalta kukkulalta yli Muumilaakson (löytyikö juuri täältä Taikurin hattu?)

Poukama, jossa muumit kävivät uimassa; onko takana Nipsun luola?

(Olen käyttänyt lähteenä lukuisia Källskäriä esitteleviä internet-sivuja, jotka löytää googlaamalla. Kuvat on kyllä omia, ja Jollan kameran linssissä oli aurinkorasvaa jota ei meinannut saada millään pois.)

Muumitalon mallina on ollut Glosholmin majakka Pellingissä. Sitä ei enää ole, koska se tuhottiin vuonna 1940.

Jälkikirjoitus vuodelta 2018:

En yleensä korjaile blogiani, ne ovat ajan lapsia, ja jälkiviisaus on aina hieman epäilyttävää. Mutta nyt teen poikkeuksen.

Mikä on Tove Janssonin yhteys Ahvenanmaalle ja Kökariin. Voiko Sälskärin majakka olla Muumipapan majakan esikuva? Sen mallista majakkaa ei nimittäin ole Suomenlahdella. Mutta onhan aina kuvia. Lähin samanlainen majakka on Ahvenanmaan Sälskär. Koetin selvittää asiaa tutkimalla ruotsalaisen Boel Westin kirjoittamaa Tove Janssonin ”parasta ja laajinta” elämänkertaa (2007). Hieman sekavassa ja aika ”taiteellisessa” kirjassa tuntuu kuitenkin olevan aukkoja. Vuonna 1941 Tove maalaa Ahvenanmaalla ja on siellä mukana näyttelyssä. Toven rakastettu ja sulhanen Atos Wirtanen, jonka Tove tapasi 1940- luvulla, oli myös kotoisin Ahvenanmaalta. Mutta enempää en tästä saanut irti. Ei siis voi tietää.

Onko Tove Jansson voinut vierailla myös Källskärillä? Tässä tulee ongelma, sillä varmaa on, että Tove vieraili Källskärillä ensimmäisen kerran1960-luvun alussa Tuulikki Pietilän kanssa. Aiemmasta ei ole tietoa. Källskärin jylhät kalliot ja syvät laaksot tuovat mieleen Muumilaakson Taikurin vuoren ja Yksinäiset vuoret. Pellingin seutu puolestaan on varsin tasaista. Ajoitus ei kuitenkaan täsmää, sillä keskeiset muumikirjat ilmestyivät 1946-1957. Vain ”Muumipappa ja meri”- kirjaan Sälskär ja Källskär olisivat voineet vaikuttaa.

Ne joilla on ja ne joilla ei ole

Aasinsiltoja seuraa. Kirjailija Ernest Hemingway rakasti merta ja oli aina heikkojen puolella. Karibialle sijoitettu romaani ”To have and have not” on saanut suomennoksensa nimeksi häveliäästi ”Kirjava satama”. Tämä kova kirja kertoo köyhän kalastusveneen kipparin Harry Morganin katkerasta kamppailusta perheensä toimeentulon eteen ja tylyä kohtaloa vastaan. Kovan mutta rehdin Morganin vastakohdaksi kirjailija asettaa saarilla juopottelevan joutilaan taiteilijaporukan. (Kirjasta on tehty myös viihdyttävä mutta hampaaton elokuva).

Takaisin Ahvenanmaalle. Jotain yhteistä tässä on: kirjallisuus ja taloudellinen eriarvoisuus. Entä johtuuko onnellisuus varakkuudesta vai köyhyyden puutteesta? Ainakin tilastoissa ahvenanmaalaiset ovat varakkaita. Keskimääräinen tulotaso on peräti 43% korkeampi kuin manner- Suomessa. Merenkulku on tuonut mukanaan vaurautta, saarilla on ollut ja on rikkaita laivanvarustajasukuja - ja vastapainoksi oli vielä 1900-luvun alussa hyvin paljon köyhyyttä. Pienet pellot, hankalat välimatkat, ja kalastusammatin epävarmuus.

Sally Salminen on kertonut rikkaista ja köyhistä kirjassaan ”Katrina”, joka voitti sensaatiomaisesti pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon vuonna 1936 - Salmisen ollessa piikomassa New Yorkissa. Salmisen perheestä taisi tulla peräti viisi kirjailijaa. Salmisen kirja ärsytti varakkaita ahvenanmaalaisia, jotka uhkasivat Salmista oikeusjutulla.

Muita Ahvenanmaan mennyttä elämänmuotoa kaunokirjallisuuden kautta dokumentoineita, ja Salmisen sukulaisiakin, ovat Aili Nordgren ja Myrskyluoto-sarjan kirjoittaja Anni Blomqvist. Kökariiin sijoittuvat puolestaan Finlandia- palkitun Ulla-Leena Lundbergin monet kirjat.

Yövyimme Vårdön vanhassa postilaiturissa. Rannassa oli autolla liikkunut seurue, ja kysyimme, tietävätkö he, missä on Sally Salmisen kotitalo. Javisst, kuului vastaus. Me asumme siellä. Osoittautui, että he olivat Salmisen veljen jälkeläisiä. Satamassa oli veneilijöiden lainattavaksi tarkoitettuja polkupyöriä. Poljimme kylälle, ja löysimmekin kauniin puutarhan keskeltä sievän punaisen tuvan. Talon lähellä oli pieni ankkurilla koristeltu muistokivi. Ajoimme myös kirkolle - joka oli vanhuudestaan huolimatta aika ruma - ja osuimme heti Anni Blomqvistin haudalle.

PS. Vaikka Kustavi ei ole Ahvenanmaata - tosin ei ole kaukanakaan, kannattaa lukea myös Volter Kilven legendaarinen kirja ”Alastalon salissa”. Siinä isäntämiehet kokoontuvat merkitsemään osuuksia parkkilaivaan. Kirja on huima lukuelämys - jos pääsee jotenkin piipunvalintakohtauksen ohi.

Valtaa ja politiikkaa

Ahvenanmaan poliittinen asema on jossain määrin historiallisesti latautunut - tosin se ei onneksi ole mitenkään vakava. Ahvenanmaalaiset ovat jo yhtenäisen kielen takia etnisesti lähempänä ruotsalaisia kuin suomalaisia. Mutta maantieteen takia yhteydet Suomeen ovat aina olleet kiinteämmät kuin Ruotsin suuntaan. Maastamuutto suuntautuu kylläkin lähes kokonaan Ruotsiin. Ja maahanmuutto... no aikanaan ahvenanmaalaiseksi on ollut hyvinkin vaikea tulla, vaikka se kuulemma on helpottunut. Ahvenanmaalaisten strategiana on ollut puolustaa omaa erityisidentiteettiään.

Historiassa on parikin käännekohtaa. Venäläiset rakensivat 1800-luvulla Ahvenanmaalle valtavaa Bomarsundin linnoitusta. Voisihan saarilta käsin kontrolloida pääsyä Suomenlahdelle - ja myös Pohjanlahdelle. Suunnitelma oli mittasuhteiltaan tolkuton. Linnoituksen ympärille kehkeytyi 20 000 ihmisen yhdyskunta - kun koko Ahvenanmaan väestö on nykyisin 28 000! Vielä älyttömämmältä hanke näyttää kun käy paikan päällä ja katsoo merikortista, missä ollaan. Linnoitus rakennettiin Lumparnin sisämeren rannalle. Se on kapeiden salmien saartama - aivan sumpussa. Ei mitään järkeä!

No, Krimin sodan aikana vuonna 1856 britit ja ranskalaiset hyökkäsivät linnoitukseen 12 000 miehen ja 40 laivan voimalla. Linnoitus joutui antautumaan, ja se tuhottiin, hieman raunioita on jäljellä. Sodan jälkeen ja sen seurauksena Ahvenanmaa demilitarisoitiin.

Kipeämpi muisto syntyi, kun Ruotsi yritti kaapata itselleen tämän ikiaikaisesti Suomeen kuuluneen maakunnan vuonna 1918. Kantti ei kuitenkaan kestänyt. Kansainväliset sopimukset vahvistivat uudelleen saarten demilitarisoinnin, ja maakunnalle myönnettiin itsehallinto. Nykyisin niin Suomi, Ruotsi kuin Ahvenanmaakin ovat tilanteeseen tyytyväisiä. Olen tosin kuullut suomalaisten virkamiesten nurisevan, kuinka maakunnan hallinto on Suomelle liian kallis. Mutta kokonaisuudessa soraäänet ovat mitättömiä. Ahvenanmaan mallia ja Suomen kielipolitiikkaa on pyritty tarjoamaan myös nykyajan kriisialueille malliksi - mutta se ei ole koskaan kelvannut. Järjen käyttö ei edelleenkään ole kurssissa maailmalla.

Aivan pyöreä Lumparn on muuten muinainen meteoriitin iskusta syntynyt kraatteri, läpimitaltaan vajaa 10 km. Sen pohjasta on löytynyt satojen miljoonien vuosien ikäisiä fossiileja, kuten ammoniitteja ja trilobiittejä.

Kuva liityy aiheeseen, mutta on Kastelholma, vanha linnoitus, jota alettiin tehdä jo 1300- luvulla. Ehkä sen läheisyys oli syynä Bomarsundin älyttömään paikanvalintaan.

Kohti onnellisten saaristoa.

Kesän suuri tutkimusretki suuntautui Ahvenanmaalle, joka on toistaiseksi ollut miehistölle terra incognita. Saaristo tunnetaan ehkä maailman onnellisimpana paikkana. Eikä se ole luuloa vaan tilastoa. Ovathan rantaruotsalaiset suomen onnellisimpia, ja ahvenanmaalaiset päihittävät heidätkin. Selviääkö nyt onnellisuuden salaisuus?

Ahvenanmaa kierrettiinkin ympäri vastapäivään, ja matka oli antoisa. Maisemat olivat pääosin jylhiä (toisin kun kuvittelin), ja monet seudut vaikuttivat jopa harvaan asutuilta. Johtuneeko hyvistä ilmoista, mutta onnellisuushypoteesi vaikutti toteennäytetyltä. Ja onnellisuus tuntuu tarttuvan, joten suosittelen kyllä kovasti Ahvenanmaan matkailua.

Tutkimusmatkailijan kannattaa varustautua opettelemalla ruotsia, tai virkistämällä kouluruotsi. Sillä kenenkään ahvenanmaalaisen ei todellakaan tarvitse osata suomea. Ruotsia puhumalla pääsee hyvin jutun alkuun leppoisien saarelaisten kanssa, ja toisin kun pohjanmaan rannikoilla, paikallinen murre ei ollut käsittämätöntä - tai sitten emme tavanneet murretaitureita. Ruotsin kieli on kohtelias ele, jota arvostetaan.

Yhdellä kirjoituksella en pysty paljastamaan onnellisuuden koko salaisuutta, joten seuraavissa jutuissa tutkitaan sitä pala kerrallaan.

Ahvenanmaalaiset viihtyvät keskenään - ja toivottavat muutkin viihtytmään.

Hankalasti alkoi kesäkausi ...

Veneilykesä 2014 ei oikein alkanut hyvin. Ensinnäkin, keväällä täkki (lähinnä laidat, koska etu- ja takakansi on tiikkiä) oli tosiaankin murheellisessa tilassa. Lakka oli kauttaaltaan halkeillut ja rypistynyt. Eikä sen kunnostuksesta ollut montaakaan vuotta. Oli pakko ottaa kaikki lakka pois. Se on aika haasteellinen homma, koska mahonkitäkki haalistuu voimakkaasti, ja tulos on yleensä väkisinkin kirjava. Laiskuuttani / aikaa säästääkseni päätin käyttää nauhahiomakonetta, ja viimeistellä tulos epäkeskokoneella ja käsin. No, ei tullut ihan ensiluokkainen, mutta menettelee. Myös kyljet piti hioa hyvin (epäkeskokoneella), koska vanha lakka oli osin likaantunut, ja siinä oli jopa hometäpliä - onneksi vain pinnassa. En kuitenkaan hionut puulle asti, koska lakka oli hyvin puussa kiinni. Lakkaushommia tuli kumminkin paljon ja aikaa kului. 

Ja sitten: vanhan ja nuhjaantuneen pressun kaaren kiinnityslenkki oli edelliskesänä katkennut. Puotilassa sijaitsevasta pressufirmasta löytyi onneksi samanlainen lenkki. Piti vain saada vanha osa irti kaariputkesta ja uusi tilalle. Se onnistui puhalluslampulla kuumentamalla. Mutta ei siinä vielä kaikki- seuraavaksi pressun neulokset ratkesivat - eikä uutta pressua saisi mitenkään tälle kesälle. Onneksi tallessa oli edellinen huonokuntoinen pressu. Joten se saisi palvella tämän kesän.

Lisäksi ankkurivalon muovikupu oli särkynyt, se oli vuosikymmenien kuluessa hapertunut. Oli kova etsiminen, ihan samanlaista ei löytynyt, joten koko valaisin piti vaihtaa ja senkin asennus valomaston päähän otti aikansa. Onneksi löysin suunnilleen samankokoisen ankkurivalon.

Niinpä vesillelasku viivästyi, ja kun kevätkin oli tosi lämmin, vene oli ravistunut aika lailla. Vaikka turvottelin venettä ruiskulla, se vuoti veteen laskettaessa niin paljon, että vene piti ajaa rantapenkkaan turpoamaan. Mutta jo parin tunnin kuluttua se piti vettä, ja saatoin ajaa sen Kipparilahteen.

Vaikeudet ei loppuneet tähän. Jo syksyllä huomasin, että moottorin alla olevassa kaukalossa oli tilkka mustaa öljyä. Koska suodatin oli aika löysällä, toivoin, että öljy olisi tullut suodattimen tiivisteestä. Mutta kun ei. Muutaman päivän kuluttua vesillelaskusta huomasin että kaukalossa oli taas pari desiä öljyä. Tunnusteltuani käsin moottorin alta vaikutti siltä että öljy tulee vauhtipyörän kopan reunasta. Mieleeni tuli kampiakselin stefa (siis tiiviste). Koetin pyöräyttää koneen käyntiin, mutta startista kuului: naks-fiuuuuuh. Starttari ei mennyt päälle. Oliko öljy mennyt kopan kautta starttiin?

Nyt tarvittaisiin ammattiapua. Soiteltuani puolenkymmentä soittoa löytyi lopulta avulias firma, joka arveli, että vian voisi korjata veneessä. He avasivatkin näppärästi koneen, ja koko tarina alkoi paljastua. Kuten arvelinkin, stefa vaihdettiin. Starttarissa ei kumminkaan ollut öljyä, vaan se oli ruostunut pilalle. Lisäksi pakosarjan päässä oleva valurautainen mutka, jonka kautta jäähdytysvesi johdetaan pakoputkeen, oli ruostunut puhki. Merivesi pääsi tippumaan juuri starttimoottorin ja vauhtipyörän kopan reunaan, ja oli varmaan mennyt siitä sisään (siinä kun ei ole varsinaista tiivistettä). Ja koska kopan alaosassa oleva pieni proppu oli kiinni, vesi saattoi kertyä koppaan jatkamaan tuhotyötään. Joten uusi starttari piti hommata. Mutta pakosarjan mutkalla oli pitkä toimitusaika, joten firman miehet tekivät väliaikaisen korjauksen hitsaamalla - uusi mutka saataisiin vasta elokuun lopulla.

Hyvää tuuria oli kumminkin, että starttari hajosi kotisatamassa. Joten kaiken kaikkiaan saatoin olla pienestä rahanmenosta huolimatta tyytyväinen. Tiikka saattoi nyt odottaa kesän seikkailuja. Ja ennen kaikkea suurta tutkimusretkeä Ahvenanmaalle.

Tiikan voimanlähde avattuna.