Baltian kalaherkut

Virossa ja Latviassa on aina kalastettu paljon. Kalalla onkin tärkeä sijansa balttien ruokapöydässä. Kalaa on lähes kaikkialla saatavissa eri tavoin säilöttynä ja savustettuna - ja myös kuivattuna. Erityisesti Latviassa kalaa myytiin erilaisissa pikku kioskeissa, joissa on kyltti "Zivs". Suomalaisissakin kaupoissa on saatavana riikalaista savustettua kilohailia öljyyn säilöttynä - vahvan makuista mutta hyvää.

Matkamme aikana saimme kalaa eri muodoissa. Pärnun torilla näimme myynnissä suuria kuivattuja särkiä - niitä emme kuitenkaan ostaneet. Kihnun saarella ostimme savustettua nokkakalaa eli nokkahaukea, viroksi tuulehaug, Hauelle kala ei kuitenkaan ole sukua. Suomessakin kalaa saadaan satunnaisesti, vaikka se lieneekin erityisesti Riianlahden kala. Sen erikoinen tunnusmerkki on pitkulaisen ruumiin lisäksi vihreät ruodot. Kalakirjossa voidaan todeta, että sen liha on vähäarvoista. Ei ole totta! Savustettu nokkakala on rasvaista ja herkullista.

Ostimme myös kuivatun nokkakalan. Ajattelimme, että kala olisi sopivaa matkaevästä sellaisenaan, vähän samalla tavalla kuin olimme vuosia sitten nähneet Tromssassa norjalaisten lasten jyystävän kuivattuja turskanfileitä. Mutta ei, kala oli hampaillemme toivottoman kovaa ja sitkeää. Joten liotimme sitä vuorokauden vedessä ja keitimme siitä kalakeiton.

Muitakin kaloja pääsi ruokalistallemme. Marinoitua itämeren silliä, savustettua kampelaa, savustettuja Peipsijärven muikkuja, marinoitua kuhaa ja punasimppua.

Nokkakala on kapea mutta hyvänmakuinen.

Lisää Latvian satamia

Seuraava satama Jurmalasta länteen on Mesrags. Emme sinne oikeastaan aikoneet mennä, mutta väsyimme rasittavaan merenkäyntiin ja päätimme yöpyä siellä. Yllättäen paikkakunta oli oikein miellyttävä, ja siellä oli paljon nähtävää. Löysimme helposti pankkiautomaatin ja useita kauppoja, ja kävimme hyvässä kahvila-ravintolassa. Ei hassumpaa.

Seuraavana päivänä jatkoimme Rojaan, missä myös yövyimme. Taas mukava yllätys. Hiukan epämääräinen venesatama oli hyvän hotellin/ravintolan yhteydessä, ja oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Aamulla ajoimme bussilla Latvian äärimmäiseen luoteiskolkkaan, Kolkaan, siellä terävän niemen kärjessä kohtaavat Riianlahti ja Itämeri toisensa.

Kaikki käymämme Latvian sataman olivat vilkkaita kauppasatamia. Satamaan ajavaa tervehtivät ensimmäiseksi korkeat tukkipinot ja puuhakekasat. Latvian talous perustuu pitkälle metsien hyödyntämiseen, ja satamissa vihreää kultaa lastataan ilmeisen vähän jalostetussa muodossa laivoihin. Itse satamat, paitsi Riika, ovat varsin pieniä ja hieman nuhjuisia. Vilkkaissa satamissa lastattiin pieniä rahtilaivoja, ja sisemmissä laitureissa kalastusveneet ja troolarit purkivat lastejaan tai kunnostivat pyydyksiään. Maalauksellisia näkymiä ja satamaromantiikkaa oli tarjolla runsain mitoin.

Venesatamien palvelut olivat varsin sekalaisia ja jopa outoja. Ja toisinaan vasta suunnitelmissa tuleville vuosille. Selvästi asiat ovat kuitenkin kohentumassa. Samoin kun Virossa, yleinen meno on Latviassa varsin rentoa. Aina asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Satamien ja ravintoloiden henkilökunta on kohtalaisen kielitaitoista. Kaupoissa ja toreillakin pärjää. Vain kerran joudun kaivamaan venäjänkielen taitoni rippeet muistini pohjalta, kun piti kysyä, mihin aikaan kalatuotteita myynyt kioski suljetaan.

Tähän loppuu Latvia.

Viron "pienillä" sarilla

Hiidenmaa ja Saarenmaa ovat niin suuria, että niitä ei oikein miellä saariksi. Pienemmät saaret ovat kiinnostavia, niiden eristyneisyys on säilyttänyt omaleimaista kulttuuria - kunhan saari on sen verran suuri että se on aikanaan tullut omillaan toimeen. Muhun saarella kävimme sekä Kuivastun että Lounarannan miellyttävissä satamissa. Kuivastu on myös vilkas lauttasatama.

Kihnu on ehkä omaleimaisin, se oli aikanaan tunnettu merenkävijöistään ja hylkeenpyytäjistään. Käyntimme aikana saarella juhlittiin Kihnun merifestivaaleja. Tarjolla oli matkamuistoja, erilaisia herkkuja, kansanmusiikkia ja muuta ohjelmaa. Saarelaisia kuljetettiin meille jo tuttuun virolaistapaan kuorma-autoilla, joiden lavalla oli penkkejä. Saarella on myös vankka kanta vanhoja sivuvaunullisia moottoripyöriä. Sataman kärjessä oli tanssiesityksiä ja musiikkia, yleisöä viihdytti oululainen kansanmusiikkiyhtye Kassiahastus, ja virolainen punk-yhtye Tuberkuloited innosti yleisön pogoamaan.

Juhlan kunniaksi naiset ja pikkutytötkin olivat kansallispuvuissa. Siihen kuuluu raidallinen monivärinen kihnulaishame ja kirjava päähuivi. Avioituneet naiset lisäävät asuun esiliinan. Kysyimme raitojen merkitystä, koska hameiden kuviot olivat hieman erilaisia. Kuulimme, että usein perheillä on omat mallinsa, vaikka tapa ei ole yhtä säädelty kuin skottien kilteissä. Naisella voi olla monta hametta, kirkkaampia sävyjä iloisiin juhliin ja tummempia, jos on surua.

Suunnilleen samankokoinen Ruhnun saari oli hiljaisempi, ja pienempi Abruka samoin. Saaret ovat kauniita ja perinteiset kylämiljööt viehättävät silmää. Toki saarilla on myös pois muuttaneiden kesäasutusta: se ehkä turvaa niiden tulevaisuutta. 

Kihnun komea majakka.

Kihnun lampaita. Abrukassa näimme myös pitkäsarvista ylämaankarjaa.

 

Tuberkuloited villitsi merifestivaalien juhlakansaa.

Naisia kihnulaishameissaan.

Perinteinen menopeli.

Alas Daugavajokea Jurmalaan

Riika sijaitsee joitakin kilometrejä Daugavajokea eli Väinäjokea yläjuoksuun. Akkuremontin jälkeen suuntasimme jokea alas kohti Jurmalaa.

Riika on merenkäynnin kaupunki, joen varrella on lukemattomia satamia, joissa vanhanmalliset nostokurjet ahkerasti lastaavat laivoja. Suomessa sellaista ei enää näe, satamat ovat muuttuneet runottomiksi konttisatamiksi.

Ennen merta pujahdamme joen sivuhaaraan, moottoriveneet pääsevät sitä myöten kätevästi Jurmalaan. Latvialaisen Erikin neuvoa seuraten emme jää Jurmala Yacht Clubin satamaan, joka on kaukana hiekkarannoista. Ajamme pidemmälle, rautatiesillan lähellä sijaitsevaan yksityiseen kodikkaaseen marinaan.

Jurmala on oikeastaan vain 15 km pitkä kaistale hiekkarantaa, hotelleja, huviloita ja kylpylöitä. Varsinaista kaupunkia tai keskustaa ei ole, tosin jonkinlainen kaupallinen keskus on paikassa jossa joki kaartaa lähimmäs merta. Jurmalaan rakennettiin ensimmäinen kylpylä jo 1700-luvulla. Kukoistuskausi alkoi, kun Riiasta rakennettiin sinne rautatie 1880- luvulla. Satamamme lähellä on Lielupen rautatieasema. Sähköjunia kulkee kumpaankin suuntaan pari kertaa tunnissa, junalla on kätevää tutkia Jurmalan seutua.

Takaisin merelle pääsee pujahtamaan Jurmala Yacht Clubista itään olevasta aukosta. Reitti on aika kiperä. Ei pidä katsoa karttaplotteria vaan seurata väyläviittoja. Joen virtaus on siirtänyt ulosmenoväylää melkoisesti.

 

 

Mutkaton Pärnu

Pärnua sanotaan Viron kesäpääkaupungiksi. Siellä on mutkatonta käydä. Pärnun vanha kaupunki on melko tavanomainen ja aika pieni. Siitä etelään sijaitsevat hiekkarannat ja kylpylät. Minusta Pärnun hienoin nähtävyys on vanhan kaupungin ja rannan välinen upeiden puistojen ja suurien vanhojen puutalojen alue.

Kuivattuja särkiä Pärnun torilla

Virolais karibialaiasta venejuomaa

Aamiaista katetaan, konelaatikko on messin ruokapöytä.

Latvian satamia Riianlahden itärannalla

Kun lähdimme Pärnusta etelään, emme heti halunneet jäädä Kuivižin satamaan, jossa on kuulemma moderni turistikeskus. Halusimme saman tien pidemmälle, ja pysähdyimme vasta Salacgrivaan. jossa piti olla tilava vierassatama. Hiljaisessa lahdessa oli laituri, ja sen portissa ilmoitus, jossa kerrottiin, että satama rakennetaan vuonna 2020. Täällä on toki pieni kaupunki tai kylä. Parin sadan metrin päässä löytyy pankkiautomaatti, ja hieman kauempana huoltoasema, josta ostimme oikein hyviä leivonnaisia matkaevääksi. Rannan ja huoltoaseman välisellä maantiellä jyrisi lähes taukoamaton liikenne raskaita rekka-autoja.

Joten kohti seuraavaa satamaa. Myös Skultessa piti olla vierassatama. Ja niin siellä olikin. Osoittautui että alue on suljettua teollisuusaletta ja samalla jonkinlaista sotilasaluetta. Ja kuitenkin samalla vierasvenesatama. Latviassa kaikki näyttää olevan mahdollista. Veneitä maalla ja vedessä; romua; hylättyjä rapistuneita tehdasrakennuksia ja toisia joissa ehkä tapahtuu jotain.

Tunnelma oli erikoinen. Tuntuu kuin olisimme joutuneet Tarkovskin Stalkerin lavasteisiin. Tuo sielua raastava ja lähes käsittämätön elokuva kuvattiin Tallinnan lähistöllä vuonna 1979. Enää ei Virossa taida tällaista miljöötä löytyä - mutta täällä se vielä on.

Laiturissa on Ruotsin lipun alla vene. Sen omistaja, latvialainen Erik selittää ystävällisesti asioita. Monet latvialaiset ostavat käytettyjä veneitä Ruotsista tai Tanskasta. Verotussyistä ne jätetään usein ostomaan rekisteriin. Siksi täällä näkee paljon veneitä joissa on Ruotsin lippu.

Mukavuuksia satamassa ei ole, paitsi lukittu vessa, jonka avain on lasipurkissa teräksisessä sähkönjakolaatikossa. Erik myös näyttää kuinka suljetusta tehtaan portista voi livahtaa ulos. Siitä ei ole isompaa iloa koska seudulla ei juuri ole asutusta. Rannassa on muitakin veneitä. Paikalle tulee mies lastaamaan tavaraa omaan veneeseensä, Erik esittelee hänet satamaisännäksi. Juttelemme hänen kanssaan, Erik on tosin on kertonut kaiken olennaisen.

Aamulla lahden pohjukkaan tulee kymmenkunta ukkoa selvittelemään kovaäänisesti kalaverkkojaan, osa ajaa veneillään merelle. Kuten niin monessa paikassa ympäri maailmaa, vain vanhat miehet jatkavat perinteistä kalastusta.

Sataman suulla on käynnissä epämääräisiä rakennustöitä. Erikin mukaan siinä rakennetaan uutta venesatamaa, joka avataan muutaman vuoden kukuttua. Ehkä. Lähtiessämme jätämme salapiilon lasipurkkiin Erikin neuvosta yöpymisrahaa satamaisännälle. Ajamme valtavien puupinojen ohi aurinkoiselle merelle. Tukkeja lastataan pieneen laivaan. Tämä satama oli väkevä ja eksoottinen elämys. 

Akkuhuolia

Kihnun saarella jääkaapin varoitusvalo syttyi. Ihmettelimme hieman asiaa, mutta ajattelimme että jääkaappi on ehkä rikki. Kun varoitusvalo syttyi uudelleen, mittailin akkujen jännitteitä. Päädyin lopulta siihen, että toinen akku - talousakku - oli sanonut sopimuksensa irti. Pärjäämme toki yhdellä akulla, mutta jääkaappia ei oikein uskalla käyttää jos ollaan yhden akun varassa.

Sitä paitsi olin melko varma, että uusin molemmat akut vuosi tai kaksi vuotta sitten. Kummallista, että tällaisia asioita ei muista. Joten voisin suositella itselleni ja muille: MUISTA PITÄÄ HUOLTOKIRJAA! Joka tapauksessa vaihdoin akut yhtä aikaa. Voisiko molemmissa olla sama vika? Olisi siis tosiaan syytä hankkia uusi akku. Muutaman päivän päästä oltaisiin Riiassa. Sieltä varmaan saisimme uuden akun.

Riiassa asetuimme City Marinaan, koska se vaikutti suurimmalta. Satama on rauhallisella Kipsalan saarella vastapäätä vanhaa kaupunkia toisella puolen jokea. Veneitä oli satamassa yllättävän vähän ja suurin osa paikallisia. Onneksi satamaisäntä oli paikalla (osoittautui nimittäin, että hän oli enimmäkseen jossain muualla). Hän arveli, että akun voisi saada läheisestä supermarketista, joka oli noin 500 metrin päässä. Varmuuden vuoksi googlasin myös venetarvikeliikkeen reilun kilometrin päästä.

Akun hankkiminen oli hieman mutkikkaampaa. Marketissa ei akkuja ollut, ja venetarvikeliikkeen akut olivat väärän kokoisia. Siellä meille neuvottiin reitti suureen Depo-nimiseen rautakauppaan, toisella puolen jokea muutaman kilometrin päässä. Kauppa muistutti meille tuttua Motonettiä, ja akku löytyikin helposti. Veimme sen taksikyydillä satamaan, ja akun asennus oli hetkessä tehty (onneksi maailmassa on ainakin hieman standardointia). Koko akkukeikka olisi kannattanut hoitaa taksilla - mutta kävellen tutustuu paikkoihin paremmin, ja se on muutenkin hyvää vastapainoa veneessä istumiselle.

Viivyimme Riiassa kaksi yötä. Vanha kaupunki ihmeineen ja hyvine ravintoloineen oli vain pienen kävelymatkan päässä, ja myös uusi näyttävä kansalliskirjasto on tutustumisen arvoinen paikka. Riika on edelleen suomalaisille edullinen kaupunki, paikallisille hintataso on varmaan sietämätön. 

Tiikka City Marinassa, kuutamo ja öinen Riika.

Navigointi ja mieli

Tutustuessani Kihnu-Jõnnin tarinaan ja hänen navigointitaitoihonsa monenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Joten pohditaanpa hetki navigointia ja oikein perusteellisesti.

Ymmärrämme navigoinnin merenkulun, ilmailun ja avaruusmatkailun erityistaitona. Mutta asialla on syvällisempi tausta. Navigointi - hallittu tilassa liikkuminen - on elämän perusasioita. Jo lapsena pohdin itse: miten eläimet tietävät, minne niiden pitää mennä? Uusin tutkimus on selvittänyt asiaa. Eläinten hermostossa - jopa hyvin yksinkertaisilla eliöillä - on kartta niiden ympäristöstä. Ihmisillä suunnistamisesta vastaava elin aivoissa on hippokampus eli aivoturso. Se kehittyy jatkuvasti, jopa niin, että jos ihminen harrastaa jatkuvaa muistinvaraista suunnistusta, tuo elin kasvaa niin että muutos havaitaan aivokuvauksessa. Ilmiö on havaittu ainakin Lontoon taksinkuljettajilla.

Takaisin asiaan. Navigoinnista puhuttaessa unohtuu helposti, että siinä on kaksi puolta. Välineiden ja periaatteiden lisäksi tarvitaan myös niitä käyttävän ihmisen henkilökohtainen panos. Navigoinnin täytyy liittyä luontevasti ihmisen synnynnäiseen kykyyn liikkua tilassa. Se täydentää ja laajentaa tuota kykyä, muodostaa laajennetun mentaalisen mielikuvamallin.

Tuntemallamme navigointitaidolla on pitkä perinne. Pohjana on jo antiikissa syntynyt kartografia sekä kulmien ja etäisyyksien mittaus. Astrologian kehitys loi vähitellen navigoinnin vankan matemaattisen ja tieteellisen pohjan.

Kihnu-Jõnnilla ei ollut perinteistä merenkulkukoulutusta. Hänen tunnustettu taitonsa liikkua merellä saattoikin perustua aivojen luontaiseen suunnistuskykyyn, jota hän oli täydentänyt omilla havainnoillaan merillä kulkiessaan. Se olisi pitkälle mentaalista: mielen malleilla navigointia. Tämä on tietenkin spekulointia, emme voi tietää. Mutta tunnetaan toinenkin poikkeuksellinen navigointiperinne, joka perustuu länsimaisista poikkeaviin mielen malleihin. Voimme tutkia sitä, sillä polynesialaiset ovat edelleen keskuudessamme.

Polynesialaiset elävät laajalla alueella eteläisen Tyynenmeren saarilla, ja navigointi on olennainen osa heidän kulttuuriaan. He ovat taitavia merenkulkijoita. Purjekanooteillaan he tekevät satojen mailien pituisia matkoja kaukaisillekin saarille, jotka ovat kaukana näköpiirin takana, varmasti ja eksymättä ja ilman moderneja välineitä. Miten he sen tekevät?

Polynesialainen navigointi perustuu perimätietoon ja mentaalisin malleihin. Eräs keskeinen navigoinnin käsite on etak. Se tarkoittaa jotain kohdetta, kiintopistettä, tai tietynlaista purjehdittavaa matkaa. Etak ei välttämättä ole näkyvissä, eikä se yleensä olekaan. Riittää kun navigaattori tietää, missä se on. Se on osa hänen sisäistä mielen malliaan. Toki kiintopisteitä on paljon, ja lähimmät ovat tärkeitä. Apuna käytetään tietenkin aurinkoa ja yöllä tähtien asemia. Ja tietoa merivirroista ja tuulista. Myös saarten yläpuolelle usein syntyvät pilvet ja merilinnut antavat navigoinnin lisätietoa.

Polynesialaiset eivät tee karttoja, he eivät edes tunne sellaista käsitettä. Kartta on länsimaista kulttuurivaikutusta, jonka he ovat tulleet tuntemaan. Perinteiselle navigoinnille kartta ei anna mitään. Mutta polynesialaiset osaava rakentaa tikuista ja vahasta navigointimalleja. Ne eivät sisällä geometrista paikkatietoa, vaan käsitesuhteita. Ne ovat navigoinnin mielikuvamalleja.

Tietoa polynesialaisesta navigoinnista: Donald S. Johnson ja Juha Nurminen: Meritie – Navigoinnin historia (2007); Thomas Gladwin: East is a big bird (1970).

Kyllä nolottaa

Ammatissani, teknologian kehittäjänä ja laatuihmisenä olen oppinut, että myös epäonnistumiset ja virheet pitää tuoda esille ja pohtia läpi. Ei siksi että halutaan osoittaa sormella tai etsiä syyllisiä. Vaan koska maailma edistyy myös ja hyvin paljon virheiden kautta. Vaikka sitten kuinka nolottaisi. Myös lääkärit tuntevat tämän tosiasian. Kuolleet palvelevat eläviä.

Ajoimme latvialaisesta Rojan satamasta kohti Viroa ja Ruhnun saarta. Tuuli oli laitavastainen, ehkä 6 - 7 metriä sekunnissa. Ei mitenkään kova, mutta Riianlahdelle ominainen jyrkkä ja korkea aallokko ryskytti venettä aika lailla. Jossain vaiheessa Maija sanoi, että ihan kuin tuntuisi polttoaineen hajua. Hiljensin vauhtia ja tutkin nopeasti tankkien letkut, hanat, suodattimet, pumpun - ei mitään vuotoa. Jäljelle jäi keulapiikki, missä olivat varakanisterit, kaksi 20 litran jerrykannua. Ja aivan oikein, toisen jerrykannun korkki oli raollaan ja polttoainetta läikkyi.

Tiikan keulapiikissä on juuri sopiva kolo kahdelle jerrykannulle. Ehkä se on suorastaan suunniteltu niin. Vaikka kolo on ahdas, olin varmistanut kannujen kiinnityksen kahdella kuormaliinalla. Toinen liina painoi kannuja alaspäin pohjatasoa vastaan, jotta kannut eivät merenkäynnissä pomppisi. Toinen hihna oli poikittainen, se kiristi tankit keulapollarin pystysuoraa tukipylvästä vastaan, jotta ne eivät heiluisi sivusuunnassa.

Olin ollut kiinnitykseen varsin tyytyväinen. Mutta nyt, katsoessani keulapiikkiin koin äkillisen valaistumisen. Joskus käy niin. Äkkiä näkee asian, jota ei mitenkään ole älynnyt, kristallinkirkkaana, se on kuin selvänäkemisen hetki. Kiinnitystapa, joka oli tuntunut niin hyvältä, olikin suorastaan idioottimainen. Merenkäynnissä kanisterit olivat hieman liikahdelleet, ja vaakasuora hihna oli liukunut ylös, kunne se oli lipsahtanut pakaltaan. Onnettomuudeksi se oli lipsahtanut korkin alle ja raottanut sitä. (Näissä vanhoissa kannuissa ei ole korkin lukitustappia niinkuin uudemmissa). Kiinnitin hihnat uudelleen - ja seuraavassa satamassa mietin TODELLA TARKKAAN, miten ne pitää pujottaa myös kahvojen ympäri.

Onneksi polttoainetta ei ollut läikkynyt kuin muutama desilitra. Joten piti harjata pesuaineliuoksella kannut ja keulapiikki ja niin paljon pilssiä kuin mahdollista. Muutamana päivänä huuhdeltiin pilssiä, ja lopulta polttoaineen haju hälveni.

Niin, mistä se nimi jerrykannu oikein tulee? Historia on yllättävän pitkä ja menee toiseen maailmansotaan. Amerikkalaisten käyttämät polttoainekanisterit olivat kelvottomia. Niitä oli hankala käsitellä ja ne vuotivat. Sitten he saivat sotasaaliiksi saksalaisia kanistereita. Saksan armeijan standardikanisterit, Wehrmachts Einheitskanister, olivat täysin ylivoimaisia. Teräksiset kannut ovat käsittelyn kannalta juuri oikean muotoisia, niissä on helppokäyttöinen ja luotettava korkki ja tukevat kantokahvat, ja kylkiin on prässätty tyypillisen muotoinen jäykistävä kuvio. Amerikkalaiset alkoivat kopioida kanistereja, ja samoin venäläiset. Lopulta myös aina niin "puolueettomat" ruotsalaiset tekivät oman versionsa.

Jerry puolestaan on poliittisesti neutraali nimitys saksalaisista: jerry = german.

Veneessäni on yksi venäläisvalmisteinen kanisteri. Se on pyöreänkö, hieman improvisoidun oloinen. Toinen kanisteri on ruotsalainen. Se on kolmella kruunulla koristeltu, kulmikkaampi, hyvin säntillinen ja asiallinen, lagom.

Lapsuudessani, 1960- luvulla, veneilijät käyttivät paljon myös 10 litran kanistereja. Vanhoista kuvista hoksasin niiden alkuperän. Ne olivat entisiä pirtukanistereja.

Jerrykannujen historia on kirjoitettu.

Kihnu-Jõnn

Virolaisista matkamuistomyymälöistä voi ostaa erilaisina versioina pienen merimieslakkiin sonnustautuneen piippua polttelevan ukkelin, joka on varustettu nimellä Kihnu-Jõnn. Tämän niminen henkilö on ollut oikeasti olemassa, hän on Viron ylivoimaisesti kuuluisin merenkävijä.

Kihnu-Jõnn eli Enn Uuetoa (1848-1913) oli virolainen laivakapteeni, ja kotoisin Riianlahden pohjoisosan Kihnu- saarelta. Hän kuljetti menestyksellä hankaliakin aluksia ja hankalillakin reiteillä. Hän oli itseoppinut, ja hänellä oli ainutlaatuinen taito liikkua merellä. Niinpä hänelle myönnettiin ansioistaan kapteenin arvonimi, olihan noloa että näin taitava mies kuljetti suuriakin laivoja ilman virallista asemaa.

Väitetään, että Jõnn ei käyttänyt kompassia. Tähän en oikein usko. Sekstanttia hän ei kuitenkaan tuntenut. Hänen palatessa ensimmäiseltä Atlantin ylitykseltään tuulet puhalsivat hänen laivansa Englannin kanaalin asemasta Pohjois-Norjaan. Itämerellä sekstantti olikin hyödytön, mutta Atlantilla oli toisin. Ilmeisesti Jõnn osasi jatkossa ottaa myös Golf-virran huomioon.

Kihnun saarella kävijä näkee satamasta lähtiessään tienviitan, joka osoittaa Rock City- nimiseen paikkaan. Se onkin ravintola, mutta ei toki mikään nuorison menopaikka. Rock City oli Kihnu- Jõnnin viimeisen laivan nimi. Se haaksirikkoutui talvimyrskyssä Tanskan rannikolla vuonna 1913, ja samalla hukkui myös sen kapteeni.

Erilaiset meret

Minulta on kysytty jo muutamaankin kertaan, millaista on veneillä Viron ja Latvian vesillä. Jotain yleistä varmaan voi sanoa.

Suomenlahdelle ominaista suojaista saaristoa ei ole. Jos on liikkunut Pohjanlahdella ja Perämerellä, tilanne on oikeastaan tuttu. Viitoitettuja väyliä ei juurikaan ole, ainoastaan isompien satamien sisäänmenoreitit on hyvin merkitty. Ja mm. Dirhamista Haapsaluun ja Pärnuun on viitoitetut väylät. Satelliittinavigaattori on siis enemmän kun hyödyllinen, sillä selvästi erottuvia kiintopisteitä on vähän. Paperikartat on ilman muuta oltava - niinkuin tietysti muutenkin.

Hiidenmaasta ja Wormsin saaresta etelään on laaja - kymmenien mailien levyinen - ja hyvin matala merialue, veden syvyys yleisesti nelisen metriä. Tällä alueella pienikin tuuli nostaa aaltoja. 5 - 6 sekuntimetrin tuuli nostaa jo melkoisen aallokon.

Varsinainen Riianlahti eli Liivinmeri on laaja, Suomenlahtea paljon leveämpi. Myös se on matala, enimmäkseen parikymmentä metriä syvä. Myös Riianlahdelle on tyypillistä korkea ja jyrkkä aallokko pienilläkin tuulilla - ja rannikon lähellä on usein ikävän tuntuinen ristiaallokko.

Riianlahden vesi ei ole erityisen suolaista, eikä myöskään kovin kirkasta. Jokivettä on seassa paljon.

Liikennettä on Riianlahdella vähän. Riiasta suuntautuu jonkin verran rahtilaivaliikennettä suoraan itämerelle. Pärnusta paljon vähemmän. Toinen liikenteen laji on lauttaliikenne lähinnä Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Jokunen lautta ajelee silloin tällöin Kihnun ja Ruhnun saarille. Kalastusta harjoitetaan verkkoveneillä ja troolareilla, mutta meri on kovin suuri. On siis silmin nähden varsin hiljaista.

On kuitenkin syytä olla tarkkana suurten satamien lähellä, sillä kalanpyydyksiä asetetaan jopa yllättävän syvään veteen

Satamat on sitten oma lukunsa. Niistä myöhemmin.

Sinne ja takaisin - eli Riianlahden ympäri

Tiikka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Osin juhlan kunniaksi päätimme toteuttaa erään vireillä olleen suunnitelman: lähtisimme kiertämään Riianlahtea. Sen pidemmälle emme varmaan lähtisikään - no onhan Tiikka tosin kiertänyt myös Perämeren pohjukkaa.

Juhlakierros alkoi Helsingistä, ja koska halusimme nopeasti eteenpäin, ensimmäinen yöpymispaikka oli Naissaari. Se kun on kätevästi matkan varrella. Naissaaressa odotti kuitenkin pieni yllätys. Saaren satamaa myllättiin perin pohjin. Muutakin oli tapahtunut. Saaren kapearautainen rautatie oli korjattu ainakin etelään vievältä osuudelta, ja satamassa oli pikku veturi ja vaunu, ilmeisesti matkailijoiden kuljetukseen. Kävelimme etelään kohti Pekan erikoista metsäkahvilaa, joka onneksi oli entisellään - ja Pekka nukkumassa riippumatossa. Pihalla tapasimme edelliseltä vuodelta tutun Virolaisnaisen ja kaksi lasta.

On hyvä että satamia kunnostetaan. Hiukan minua ihmetytti raju remontti ensimmäisen maailmansodan aikaisessa sotasatamassa. Sen jyhkeä aallonmurtaja oli purettu, jätetty vain pohja uudelle aallonmurtajalle. Itse ajattelen että paikalla olisi kulttuurihistoriallista arvoa.

En ottanut reissuun tietokonetta, vaan esitän jälkikäteen joitain huomioita. Tämä ei siis ole reaaliaikainen matkakertomus. Matka kesti käytännössä heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa - olimme säävaraukseksi valmistautuneet vielä yhteen matkaviikkoon, jota ei suotuisien tuulien ansiosta tarvittu. 
 

Hiidenmaa, Saarenmaa ja Riianlahti satamineen

Mistä se vesi taas tulee

Veneilijä tietää, että veneessä veden pitää olla vesirajan alapuolella. Mutta erityisesti puuveneen omistaja huomaa, että vettä tulee myös ylhäältä ja se etsii itselleen outoja reittejä. Olin vuosikausia ihmetellyt, miten vettä näyttää ilmaantuvan kajuutan yläkulmiin. Tänä keväänä tilanne oli erityisen huono, ja piti ryhtyä tutkimaan tarkemmin.  

Aloin siis purkaa kajuutan yläreunassa olevia listoja Kävi ilmi, että veneen kattoa oli muutettu joskus ennen kuin minä veneen hommasin. Alun perin kajuutan ulkokatteena varmaan oli ollut maalattu kangas. Jossain vaiheessa katteeksi oli vaihdettu 1970- luvulla yleinen muovitettu kate, jossa on pieniä salmiakkikuvioita. Katteen etuna on paitsi vedenpitävyys, myös se, että se ei ole märkänäkään liukas. Kate oli vedetty vanhan puulistan yli ja kiinnitetty paikoilleen ruuvaamalla päälle alumiinilistat.

Ilmeisesti rakenne on huono, niin ainakin päättelin. Vesi osaa mennä alumiinilistan ja puulistan väliin ja jäädä kostuttamaan puulistaa. Kun olin jo vuosia yrittänyt rakoja tilkitä, päätin nyt purkaa koko rakenteen. Irrotin alumiinilistat ja puulistan päälle liimatun muovikatteen. Sen alla oleva mahonkilista olikin huonossa kunnossa, ja noin puolet listoista piti vaihtaa. Aika paljon, kun on sekä etu- että takakajuutta. Löysin onneksi oikean paksuista mahonkilistaa espoolaisesta puutavaraliikkeestä. Se oli tosin liian leveää, piti työstää se kapeammaksi. Päätin tehdä sen vasta kun olin ruuvannut ja liimannut (polyuretaanipuuliimalla) uuden listan paikalleen. Se onnistui, kun sahasin listaan uria parin sentin välein, ja poistin varovasti ensin taltalla ja sitten hiomakoneella ylimääräisen puun. Näin sain listan juuri kajuutan katon tasalle. Varovaisuus mahongin työstössä on tarpeen, sillä mahonki on oikukasta puuta: se lohkeaa minne haluaa, eikä aina nätisti syiden suuntaan.

Alumiinilistoja en tietenkään enää pannut paikalleen. Ne olivat oikeastaan olleet ongelman lähde. Joutivat mennä metallinkierrätykseen.

Olisin myös uusinut kajuutan katteen, mutta se olisi isompi työ, enkä osannut päättää millaisen katteen laitan. Jätinkin vanhan katteen katon tasaiselle osalle, Leikkasin sen veitsellä irti listan reunaa myöten ja työstin siihen 3 - 4 mm uran kittiä varten. Onneksi löysin saumaan katteen väristä Sikafleksiä. Lopputulos oli - noh ehkä tyydyttävä. Nyt vain pitää toivoa, että lopputulos pitää myös vettä.

Tällaisessa askartelussa meni tämä kevät. Hieman odottamaton remontti - mitä sattuu aika usein.

Veden tuhot paljastuivat.