Valaistustekniikkaa

Kaudella 2011 olin suunnitellut yhtä sun toista teknistä uudistusta. Kuten kakkosakkua jääkaappia ja lämmitintä varten. Mutta nyt, kun syksy saa, ovat nuo uudistukset yhä tekemättä. Keväällä huomasin että veneen puuosat vaativat paljon pontevampaa käsittelyä kun olin ajatellut, ja lisäksi keväiset sadekuurot hidastivat lakkaushommia. Joten niinhän siinä kävi että suunnitellut uudistukset jäi tekemättä. Ikään kuin lohdutukseksi piti tehdä sitten pienempiä uudistuksia, kuten sähköinen juomavesipumppu kiinni jämähtäneen käsipumpun tilalle.

Ajattelin myös uudistaa valaistusta. Uudet hehkulamppuja korvaavat LED - polttimot ovat jo muutaman vuoden olleet markkinoilla, joten ajattelin että tekniikka olisi jo riittävän kypsää veneeseen otettavaksi. Hiukan toisin tässäkin kävi. Kulkuvalojen korvaavia polttimoita oli niukasti, ja hinnat oli hirmuiset. Joten ne jäisivät uusimatta. Kulkuvalojahan käytetään enimmäkseen veneen liikkuessa jolloin sähköä riittää. Ja tietysti navigointivalojen polttimiojen / valaisimien tulee olla hyväksyttyjä navigointikäyttöön. Näyttäisi, että on helpompaa löytää kokonaisia LEDeille suunniteltuja navigointivaloja kuin korvaaviksi hyväksyttyjä LED-polttimoita.

Sen sijaan uusin kajuutan valot. Entiset valot taisi olla 15-20 wattiset. Jos kummassakin kajuutassa poltetaan pitkään valoja, se ei ole ihan merkityksetöntä. Löysin korvaavat, muistaakseni kolmiwattiset LED - polttimot. Niitähän kelpaa poltella iltaisina lukuhetkinä, eikä tarvitse murehtia akun hiipumista. Mutta polttimoiden kanssa tuli outo ongelma. Niinpä seuraavassa kappaleessa on hiukan kovaa teknologiaa.

Valaisimissa oli BA15d lampunkanta. Se on pyöreä kanta, jonka kyljessä on kaksi nastaa ja pohjassa kaksi elektrodia. Ostamissani LED - lampuissa olikin BAY15d rakenne, joka ei sovikaan BA15d lampulle tarkoitettuun kantaan (ks. kuva). Kyseessä on myös kahden elektrodin kanta, mutta tämä kanta on tarkoitettu kahden hehkulangan lampuille, kuten auton jarruvaloissa. Ei ole mitään järkeä pakata LED - lamppua tällaiseen kantaan silloin kun siinä on vain yksi valopiiri. Tai se järki olisi se, että lampun voi panna kantaan vain yhdellä tavalla, jolloin napaisuus ei vaihdu. Mutta ko. LED - lampun kannassa oleva elektroniikka on napaisuudesta riippumaton, joten ei sekään syy päde. Näin kuitenkin on asia. LED - lamppua ei tunnu kertakaikkiaan saavan BA15d kannalla.

Joten eipä muuta kun viila käteen, ja viilaamaan lampun kannasta ylempi nasta pois. Lamppu pysyy kyllä paikallaan yhdelläkin nastalla. Kaiken kaikkiaan lamppujen korvaus onnistui, LED lamppu antaa paljon valoa - jopa enemmän kuin ennen - eikä sähkön kulutusta sen jälkeen tarvitse surra. Löysin myös sopivan LED - lampun ankkurivaloon - viilaustemppu piti tehdä sillekin.

Joten: LED - lamppuun siirtyminen kannattaa. Mutta kannattaa olla myös tarkkana. Tämän viilausongelman lisäksi ongelmana on, että kaupassa on myös kelvottomia, vähän valoa antavia lamppuja. Nyrkkisääntönä on, että hyvässä lampussa 1 w LED - tehoa vastaa noin 5-7 w hehkulampputehoa. Mutta kannattaa olla varovainen, koska lamput tehdään usein Kiinassa, missä valmistajien moraali on löysä. Joten kannattaa ostaa vain yksi lamppu ja kokeilla ensin sillä, ennen kuin rupeaa suurempaa lamppumäärää vaihtamaan.

Amatöörimeribiologiaa

Pitkästä aikaa on tullut veneiltyä Suomenlahdella ja Helsingin vesillä. Viimeksi olin täällä 1980-luvun alussa. Maisemat on aika lailla entiset - paitsi Ruoholahti, Jätkäsaari ja Sompasaaren satama. Herttoniemen öljysataman tilalla on uusi asuinalue ja Neljänreimarinkarin kohdalle on kasattu joku kiviläjä. Entä miltä tuntuu Suomenlahden ekologinen tila?

Tässä ei ole kun subjektiivisia ja epätieteellisiä vertailukohteita. Varhaisimmat muistot ja samalla vertailukohde on 1960-luvun alusta Sipoon saaristosta. Kaupunkilaispojalle kokemus jäi mieleen voimakkaana. Oli hurjaa katsoa veneen laidan yli veteen. Alhaalla, huikaisevassa syvyydessä huojuivat hiljaa rauhalliset ruskolevämetsät. Matalammassa vedessä ruskolevät vaalenivat, ja muuttuivat sitten kirkkaan vihreiksi viherleviksi. Kun sukeltelin rantavedessä, kolmipiikit ja leväkatkat puikkivat häikäisevässä auringonvalossa levien lomaan piiloon. Rantakivikoissa oli paksuja mustia ruskolevämattoja, jotka ratisivat jalkojen alla.

Tällaista veden kirkkautta en ole sen koommin nähnyt (paitsi perämerellä Ruotsin puoleisella rannikolla). Mutta asiat ovat ehkä monimutkaisempia, kun yleensä ajatellaan.

Sinilevää muistan kyllä nähneemme jo 1960-luvulla. Paitsi että sitä ei sanottu sinileväksi, vaan siitepölyksi tai "veden kukaksi". Sitä näki esimerkiksi Kotkan saaristossa. Päivä oli kuuma ja meri melkein tyyni. Tunnista toiseen veneemme kynti uraa veden pinnan leväkerrokseen, ja ura jatkui takanamme niin pitkälle kuin jaksoi katsoa.

Sinilevästä tein nyt mielenkiintoisen havainnon. Sitä ei yleensä ole juurikaan rantavesissä, vaan eniten tuntuu olevan melko kaukana merellä. Ja ikään kuin paikoissa, joissa jokien ravinteikas vesi on sekoittunut ja laimentunut juuri sopivassa suhteessa meriveteen. Näin ajattelen, koska sinilevää löytyi sopivalta etäisyydeltä Vantaan, Porvoonjoen ja Kymijoen suistoista. Ehkä se vaatii juuri tietynlaisen lannoitecocktailin.

On ollut ilahduttavaa nähdä, että ruskolevä ei suinkaan ole kadonnut, kuten lehtikirjoituksista saattaisi päätellä. Ruskolevät alkoivat Merenkurkusta, ja niitä tapasimme aina itäiselle Virolahdelle asti. Ehkä niitä on vähemmän kuin ennen, vaikeaa sanoa, Viherlevää sen sijan oli paljon enemmän, aina ulkosaaristoon asti. Eikä se ollut kirkasta lyhyttä partakasvua kuten ennen, vaan suuria ja jotenkin siivottoman näköisiä tupsaita.

Mutta rannikon lähivedet olivat puhdistuneet. Helsingin rannoilla vesi on suorastaan kirkasta, ja ilman muuta uimakelpoista. Toki Vanhankaupunginlahti on samea kuten ennenkin. Saveahan se joki kuljettaa mukanaan, niin kuin on tehnyt vuosisatoja. Mutta sielläkin vedestä puuttui wc-paperin palat, erilaiset kikkareet ja muut roskat, jotka kyllä muistan lapsuudestani. Silti kalastajat pitivät silloin rysiään Kivinokan ja Lammassaaren välissä.

Uutta ovat myös uudet linnut. Kiistely muuttuvan ilmaston keskilämpötilamittauksista näyttää olevan toisarvoista. Herkemmin näyttävät reagoivan biotoopit, jotka ovat aivan pohjoisen levinneisyytensä äärirajalla. Lämpeneminen on tuonut rannikoillemme kyhmyjoutsenet, merimetsot ja valkoposkihanhet. Niitä ei ollut vielä 1980- luvulla, mutta nyt on ja todella paljon. Harvinaistuviksi väitetyt selkälokki ja kalalokki puolestaan olivat jokapäiväisiä tuttavia.

Ihmisen vaikutus näkyy toki, valtavasti kasvaneena veneliikenteenä, laivaliikenteen vilkkautena, ja mökittymisenä. Mutta vielä 1970 luulla Helsingin ja Sipoon ulkosaariston kivet olivat osittain maaöljytervan peitossa. Silloin oli tapahtunut muutamia tankkerionnettomuuksia, ja laivoilla oli myös tapana pumpata öljyiset pilssivetensä mereen heti satamasta päästyä. Mutta nyt rantakivet olivat hohtavan puhtaita, ilmeisesti mikrobit ja aurinko ovat tehneet öljystä selvää. Ja toivottavasti ne puhtaina pysyvätkin.

Nyt loppukesästä korvameduusat lupsuttelevat kupujaan vedessä, niin kuin muistan niiden aina tehneen. Niistä minulla on aika ikävä muisto. Se tapahtui Hiittisissä, tuttavien mökillä 1980-luvun alussa. Olin uimassa, ja kirkkaasta vedestä ilahtuneena sukelsin syvälle, ilman maskia valitettavasti. Ehdin juuri ja juuri nähdä meduusan, ennen kuin se törmäsi kasvoihini, ja iski myrkkynsä suoraan silmääni. Kipu oli hirmuinen, eikö se mennyt ohi, vaan paheni vähitellen. Silmä muuttui niin valonaraksi, että minun täytyi mennä pimeään huoneeseen, missä makasin selälläni kyyneleet valuen. Seuraavana päivänä oireet lievenivät sen verran, että pystyin autoilemaan Helsinkiin, toinen silmä kiinni nipistettynä (se oli edelleen valonarka).

Amatöörimeribiologin silmin uutinen Itämeren kuolemasta on ennenaikainen ja liioiteltu. Merellä asiat näyttävät jopa paremmilta kuin maissa tunnutaan kuvittelevan. Mutta antaa ammatti-ihmisten tehdä vakavaa tutkimustyötään. Kaikki tärkeä kun ei ole silmin nähtävää.

Ruostetta...

Edellisen venekauden aikana olin harmitellut laturin hinhan nopeaa löystymistä. Sama toistui tänä kesänä. Samalla huomasin, että hihnan lähellä oli hienoa mustaa pölyä. Olin pohtinut, onko hihna ehkä väärän tyyppinen (liian jyrkkää tai loiva kaltevuus). Mutta arvoitus oli pysynyt.

Joten harmaat aivosolut töihin. Tarkistin hihnapyörien sisäpinnat ja hoksasin että ne olivat ruosteessa. Näinhän voi veneessä käydä vaikka talvisäilytyksen aikana. Kosteutta tiivistyy metallipinnoille, jotka ruostuvat, ja karhea ruoste alkaa sitten syödä kumia.

Onneksi työkalupakissa oli smirgelipaperia, ties mitä varten. Irroitin hihnan ja hioin ruosteen pyörien urista pois. Sen jälkeen ei mustaa pölyä ole näkynyt eikä hihna ole löystynyt.

Joten opiksi ja ojennukseksi julkaistaan nyt tämä juttu. (Sain oivalluksen, kun olin lukenut suomalaisesta valtameripurjehtijasta, jonka apukoneen hihnat hajosivat - ehkäpä siinä oli sama syy. Meri-ilmastoissa hihnapyörät varmaan helposti ruostuvat ja alkavat syödä hihnoja). 

Kippari kuivalla maalla.

Niinhän se kävi etä vuoidelta 2010 ei tullut merkintöjä. Kippari joutui oleskelemaan pitkiä aikoja toisella puolella maapalloa. Joten vene piti jättää maihin.

Keväällä piti käydä katsomassa, miten vene oli talvehtinut Porvoossa pressun alla. Muuten hyvin, mutta lumen paino oli rikkonut hieman mastoa, joten nyt piti ryhtyä siihen mitä oli kyllä suunniteltu. Eli tehdä masto helposti irroitettavaksi. Masto ei irronnut ihan siististi, joten siitä tuli lisää askarreltavaa ensi kevääksi. Myös yläkansi pitää huoltaa. Lakka on pakko poistaa kokonaan, ja tiivistää uudelleen kajuutan ja kannen saumat. Samalla voisi vaihtaa valot ja lamput led-valoihin ja asentaa kakkosakku jääkaappia varten - ja ehkä hommata uusi liesi, koska mainion Primus-lieden pumppaaminen aiheuttaa miehistössä purnaamista.

Ja keväiset standardihommat päälle. Lista uhkaa pidetä. Katsotaan nyt miten käy.