Veneilykauden päättyessä

Tiikka on taas paketissa talvehtimassa. Pieni yhteenveto veneilykaudesta voisi olla paikallaan.

Taaskin liikuttiin itäisellä Suomenlahdella. Merimaileja tuli mittariin yllättävän paljon, kuusi- ja puolisataa. Se saattaa osin johtua siitä, että vieraita oli paljon. Ajeltiin edes takaisin, ja miehistön jäseniä poimittiin ja jätettiin eri rannikkokaupunkeihin. Säät oli mainiot, eikä ihmeempiä kommelluksia sattunut.

Kompressorijääkaappi oli positiivinen yllätys. Se jäähtyi todella nopeasti, piti ruoat kylmänä, oli käyntiääneltään hiljainen, ja ennen kaikkea, se vei ilahduttavan vähän sähköä. Talousakkua ei saatu kertaakaan tyhjäksi. Pieni miinus on, ettei siinä ole oikeaa termostaattia, vaan säätönuppi, jonka asento pitää hakea kokeilemalla. (Johtunee varmaan siitä, että melko syvässä kaapissa on vaikea löytää pistettä, jonka lämpötilaa olisi edustava). No, osoittautui, että säätimen sopiva arvo oli meillä noin 30 - 40% maksimista.

Pieni kommellus tuli asennusvaiheessa. Jääkaappi ei suostunut käynnistymään, vaan meni heti alijännitettä osoittavaan vikatilaan. Syyksi osoittautui, että moottorin kautta tuleva virtakaapeli, joka kulki tehdasvalmisteisessa kaapelinipussa, oli kovin ohut, jolloin kompressorin käynnistysvirta aiheutti liian suuren jännitepudotuksen. Asia järjestyi lisäämällä maa- ja syöttövirroille kuuden neliön ohituskaapelit.

Ja taas pientä ihmistä koulutettiin. Keväällä vaihdettu laturi lakkasi lataamasta. Tarkistin kaapelien liittimet, ei auttanut. Joten laturi irti, sitten takaisin liikkeeseen, siellä käytettiin koepenkissä, jossa osoittautui toimivaksi, takaisin veneeseen, ja johdot kiinni. Ja kas, toimii taas kuin junan vessa.

Mutta lakat askarruttaa taas. Ennen niin hyviin toimineella tusinalakalla lakattu täkki menikin kesän aikana huonoon kuntoon. Joten tiedossa on keväällä kohtalaisia hionta- ja lakkaushommia. Pitänee palata kalliisiin ”merkkilakkoihin”. Ja kyljetkin, jotka on olleet hyvässä kuosissa 6-7 vuotta, on taas aika käsitellä ja lakata.

Puuveneen omistamisesta

Joku vanha totuus kuuluu, että vene ja talo eivät saa molemmat olla puuta. On myös arveltu, että puuvene sopii huonosti yhteen perheen – tai jopa vaimon kanssa. Kaikella tällä viitataan siihen, että puuvene on työläs ylläpitää.

Onkohan asia niin? On kyllä totta, että ensiluokkainen puuvene, jossa on peilin lailla kiiltävät vesihiotut lakkapinnat, kauniisti tapitetut ruuvinpaikat ja kiiltävät messinkihelat on jotain ainutlaatuisen vaikuttavaa, ja sellaisen ylläpitoon priimakunnossa voi käyttää määrättömästi työtunteja. Mutta aika lähelle pääsee vähemmälläkin vaivalla. Edesmennyt isäni, venemiehiä hänkin, sanoi usein: ”ei se vene ole mikään piironki”.

Puuveneiden hoidosta löytyy paljon tietoa ja oppaita. En rupea panemaan paremmaksi, kyllä siellä on parempia asiantuntijoita. Kirjaanpa vain joitakin huomioita. Hyvin tehtyyn puuveneeseen, täkkiin tai kylkeen, on yleensä vedetty monta lakkakerrosta. Niiden määrä riippuu tietysti lakasta, mutta niitä voi olla viidestä yli kymmeneen. Tällainen lakkapinta kestää vuosikausia, jopa reilusti yli kymmenen vuotta. Joten riittää että pinta vuosittain pestään, ja pienet hankaumat korjataan hiomalla vauriokohta ja vetämällä siihen sopivan tuntuinen määrä lakkakerroksia, muutama riittää, mutta hionta joka väliin! Näin on hyvä jos lakka siis on kunnolla kiinni veneessä. Joskus, hyvin harvakseen, pinta alkaa näyttää raihnaiselta, silloin sen voi lakata kevyesti. Se pitää hioa kauttaaltaan mataksi ja vetää siihen ohut kerros lakkaa, siis riittävästi ohennettua. Näin olen pärjäillyt. Kaiteita ja reunalistoja saa kyllä lakkailla ja paikkailla vuosittain, ne kuluvat.

Mikä ihana keksintö on kotimaisen Mirkan keksimä Abranet- hiomaverkko. En tajua miten ennen tuli toimeen ilman sitä. Yhdellä tai kahdella pienellä liuskalla voi käsin hioa koko veneen kyljet matalle! Se ei tukkeudu vaan kestää ja kestää. Suurimman osan hionnasta olen tehnyt käsin, ilman pulikkaa tai muuta välinettä, vain kämmen painamassa hiomaliuskaa. Koneista ainoa oikea on sitten epäkeskohiomakone. Hiomapyöröt olkoon kokonaan kielletty. Nauhahiomakone on kyllä tehokas, mutta liiankin tehokas. Jos sitä joutuu käyttämään, jos on pakko hioa isompi pinta puulle asti, jäljet saa sitten korjata epäkeskokoneella. Tavattoman hyödyllinen väline on vaihdettavalla kovametalliterällä varustettu kaavin. Ei vain vesilinjan alapuolella, vaan myös lakkapintojen korjauksissa. Sen pitää olla hyvin terävä. Terän voi muuten teroittaa uudelleen hyvänlaatuisella timanttiliipalla - sekin hyödyllinen hankinta.

Lakoista on erilaisia mielipiteitä. Kova katalyyttilakka voi olla hyvä kulutukselle alttiilla pinnoilla, mutta kovana se tahtoo irrota kokonaan kun puu elää. Parhaaksi olen itse todennut uretaanialkydilakan, se joustaa eikä lohkea. Käytin vuosia hyvin tuloksin kotimaisen tehtaan uretaanilakkaa, mutta sitten ne muuttivat sen reseptiä, eikä se enää ollut hyvää. Halpa Bilteman lakka osoittautui paremmaksi*). Olen myös kokeillut ”aitoa” öljylakkaa, mutta se kuivuu hitaasti ja on herkkää kosteudelle: kaste voi yllättää ja pinta menee sameaksi. Kokemukseni mukaan öljy- ja uretaanilakkoja voi huoletta vetää toistensa päälle. Hionta on tärkeää. Lakan pintaan jää aina epätasaisuuksia, ja jos päälle vetää uutta lakkaa hiomatta, rosot kasvavat kerros kerrokselta. Äärimmäisenä lopputuloksena on sitten ”appelsiininkuoripinta”. Joten joka kerroksen jälkeen hionta! Vesihiontaa ei tarvita, paitsi jos todella tähdätään peilimäisen kiiltävään ja upeaan pintaan.

Jos joutuu poistamaan lakan puulle asti, pintaan on hyvä vetää kyllästysöljyä, vaikka Impregiä, jottei se aikanaan sinisty. Joskus neuvotaan kostuttamaan hiottu puupinta vedellä ja hiomaan se kosteana, jotta turpoavat syyt saadaan samaan tasoon (vesi, öljy ja lakka kaikki turvottavat puuta). Olen vierastanut kastelua, hiottava pinta on joka tapauksessa. Mahonki on erityisen herkkää turpoamaan, kun taas aikanaan kyllästetty veneen kylki turpoaa vain vähän. Ensimmäinen lakkakerros hiotun puun päälle pitää vetää reilusti ohennettuna ja nopeasti. Silloin sen saa tasaiseksi. Muuten siveltimenvedot jää näkymään ja niitä on hankalampi hioa pois. Lakattaessa lämpöä pitäisi olla yli kymmenen astetta. Muuten tahtoo valua.

Tässä oli siis äärimmäisen subjektiivisia mielipiteitä. Näillä konsteilla ylläpitotyö pysyy kohtuudessa ja tulos on kaunis, vaikka ei ihan piironkitasoa. Vastuu neuvojen noudattamisesta olkoon kuitenkin lukijalla. Omaa kokemusta ei voita mikään.

*)  Jälkiviisas kommentti: myös tusinalakka voi pettää. Ja kotimaiseen ei usko ole palannut, joten siirryin takaisin kalliisiin mutta toivottavasti toimiviin Hempelin lakkoihin,

Turvavesiviitat

Vuosien varrella merellä liikkumisen sääntöihin on tehty uudistuksia, jotka eivät ole tuntuneet kauhean hyvin harkituilta. Olen kirjoittanutkin merikorttien uudistuksesta ja väyläviitoituksen muutoksesta. Mutta joskus tapahtuu mukaviakin yllätyksiä.

Turvavesiviitta on kummitellut uusien väyläviittojen luettelossa, mutta en muista sellaista koskaan bonganneeni merellä. Kun Kemistä lähtee ajamaan suoraan länteen kohti Ruotsia, vastaan aukeaa pian aava avomeri. Siinä taitaa olla pitkälle toistakymmentä merimailia viivasuoraa väylää vailla mitään kiintopisteitä mihin tähdätä. Väylän toisessa päässä on sitten suuri ja kiinnostava Seskarön saari ja omaleimainen ja hyvin ruotsalainen saaristoyhdyskunta. Ja jossain kohdassa on huomaamatta livahdettu valtakunnanrajan yli (no, onhan siinä toki muutama rajaa markkeeraava meriviitta, ellei niitä sekoita matalikon merkkeihin). Olen ajellut tuota väylää kompassilla 1980- luvulla. Mutta ehkä kymmenisen vuotta sitten väylän varrella kellui meressä oransseja palloja noin parin kolmen mailin välein. Ihmettelin ensin, onko täällä joku regatta, mutta pallojen sijainti sai ajattelemaan toista selitystä. Joku oli ne laittanut mereen helpottamaan väylällä kulkua.

Kun viimeksi ajoin väylää, olisikohan siitä noin viisi vuotta, pallot olivat kadonneet. Sen sijaan näin väylällä oudon meriviitan. Ajoin lähemmäs, ja huomasin siinä olevan valkoisia ja punaisia pystyjuovia. Jostain muistin kätköistä nousi mieleen sana ”turvavesiviitta”. Tosiaan, pallot oli nyt korvattu turvavesiviitoilla.

Hyvä uudistus, tosin se sattui samaan aikaan GPS- laitteiden yleistymisen kanssa. Jotenkin tulee mieleen, että siihen vaikutti liittyminen EU:hun. Sitä ennen viranomaisia ei ehkä kiinnostanut helpottaa yksityisveneiden sukkulointia Suomen ja Ruotsin välillä. Salakuljetus kun on ollut alueella ikimuistoinen kansanhuvi aina 1990-luvulle asti. Poikkinainnin ohella – se varmaan jatkuu edelleen*).

Toinen paikka jossa tapasin turvavesiviittoja on meritie Pietarsaaresta etelään. Pohjoiseen mennessä, Pietarsaaren ja Kokkolaan välillä aukeaa upea saaristo ja eräs Suomen kauneimmista merireiteistä. Mutta etelään lähdettäessä saaristo loppuu. Edessä avautuu vain aava meri. Voi siis ajella missä vain. Tai niin minäkin kuvittelin. Mutta meri onkin tikattu täyteen rysiä ja verkkoja. Joten pysyminen turvavesiviitoin merkityllä reitillä on oikein hyvä ratkaisu.

Ja kun olin muutama vuosi sitten ajanut Tiikan takaisin Suomenlahdelle, huomasin että Sipoonselän ylitys on nykyään varmistettu turvavesiviitoin. Lapsuudessani, 1960 luvulla, Sipoonselkä herätti kunnioitusta, sen ylitys oli pieni uroteko. Perämeren vesilakeuksiin tottuneelle se ei ole mitään. Mutta ymmärrän kuitenkin viitoituksen. Haasteena ei olekaan reitin aukeus, vaan lukemattomien väylien, saarien ja merimerkkien muodostama kirjavuus. Kieltämättä reitti on nyt helppo ajaa.


*) Onkohan termi tuttu? Poikkinainti ei ole sukupuolihurjastelua vaan vanha tapa hakea puoliso rajan takaa.

Lisää sähköä ...

Tiikka on jo kellunut kuukauden päivät kotisatamassa, mutta kilpailevat projektit vaativat aina veronsa – tänäkin keväänä oli ohjelmassa talon maalaus. Niinpä koetin rajoittaa telakkatyöt minimiin. Onneksi lakkaus oli hyvässä kunnossa, reuna- ja varvaslistoja vain piti korjailla. Ja laittaa pohjaan vahvempi myrkkymaali torjumaan suomenlahden sinnikkäitä merirokkoja.

Varsinaisena tämän vuoden projektina oli hommata jääkaappi. Siinä isoin ongelma on tämä: vanha summalaisvene on viimeisen päälle suunniteltu, lisäksi sen runko ja kajuutta ovat matalia. Tilaa on siis vähän, oikeastaan jokainen kuutiosentti on jo käytössä, enkä halunnut ruveta purkamaan vanhoja rakenteita. Tarvittiin siis paljon mittailua. Lopulta päädyttiin siihen että puolikiinteä kompressorikylmälaukku saattaa sopia vaatekaapin alaosaan.

Piti kuitenkin ensin huoltaa vaihtovirtalaturi, koska viime vuonna alkoi latausvalo vilkkua. Siis suurella vaivalla laturi irti ja huoltoon. Osoittautui, että oli halvempaa vaihtaa se käytettyyn ja tehdaskunnostettuun laturiin – käytännössä ne ovat uuden veroisia.

Seuraava ongelma: jääkaappi kuluttaa kuitenkin sen verran sähköä, että pitää lisätä toinen akku. Se on ensisijaisesti filosofinen kysymys, ja vasta sen jälkeen tulee tekniikka. Siis: aina on varmistettava että käynnistys, navigointi, kulkuvalot ja muut tärkeät toiminnat saavat sähköä. Toiselle akulle jää sitten mukavuus ja viihde. Samoin lataamisen tulee olla automaattista, ja hätätilassa myös viihdeakku pitää saada käynnistyksen tueksi. Suunnittelu johti juuri sellaiseen kytkentään, jonka löysin myöhemmin myös akkujen erotusreleen esitteestä.

Akun kanssa tuli sama pulma kuin jääkaapin: mihin se mahtuisi? Lopulta ainoa hyvä paikka oli vanha akkulaatikko ruorimiehen istuimen alla. Sinne vaan piti nyt tunkea kaksi akkua, plus pääkytkin ja erotusrele. Hyvä ratkaisu myös siksi että tarvitaan vain vähän lisäkaapelia. Erotusrele huolehtii automaattisesti siitä, että molemmat akut ladataan, ja että starttiakusta ei varasteta virtaa mukavuustoimintoihin. Se on kallis, mutta parempi ratkaisu kuin edellisessä veneessä käyttämäni erotusdiodit, jotka aiheuttavat tehohäviöitä ja hidastavat akkujen latautumista. Myös pääkytkin meni uusiksi, siihen tulee myös akkujen vaihto/rinnakkaisajoasento.

Vielä yksi tekninen pulma: akkukaapelit. Luotettavat liitokset kaapelikenkiin saadaan puristusliittimillä. Autosähköliikkeet, ainakin Adita Tattarisuolla, tekevät kaapeleita asiakkaan mittojen mukaan. Koska tila oli hyvin kriittinen, kaapelit piti kuitenkin räätälöidä asennuspaikalla. Tämä ratkesi, kun hommasin halvat kaapelipihdit – ne hoitivatkin asian. Saatoin myös säilyttää alkuperäiset 50 neliömillin starttikaapelit, vain kaapelikengät piti vaihtaa. Välikaapeleiksi hommasin 35 neliön kaapelia – sitä on helpompi taivutella, eikä muutaman kymmenen sentin kaapelinpätkistä tule merkittäviä jännitehäviöitä. Olennaista oli saada kaapeli siististi poikki jotta sen säikeet suostuisivat menemään kaapelikenkään. Primitiivinen ratkaisu osoittautui parhaaksi: terävä puukko, puupalikka ja vasara.

Yllättävän aikaavievää tuunaamista koko homma oli. Ja koska akut tuli päällekkäin, akun vaihto tulee olemaan hiukan hankalaa. Huoltovapaat akut on tietysti välttämättömyys. 

 

 Valmista tuli. Akku 1 alla, sitten filmivanerista välipohja, johon kiinni pääkytkin ja erotusrele. Ja viereen akku 2. Ja kiinnitys merenkäynnin kestäväksi.