Tutustuessani Kihnu-Jõnnin tarinaan ja hänen navigointitaitoihonsa
monenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Joten pohditaanpa hetki
navigointia ja oikein perusteellisesti.
Ymmärrämme navigoinnin merenkulun, ilmailun ja avaruusmatkailun
erityistaitona. Mutta asialla on syvällisempi tausta. Navigointi -
hallittu tilassa liikkuminen - on elämän perusasioita. Jo lapsena
pohdin itse: miten eläimet tietävät, minne niiden pitää mennä?
Uusin tutkimus on selvittänyt asiaa. Eläinten hermostossa - jopa
hyvin yksinkertaisilla eliöillä - on kartta niiden ympäristöstä.
Ihmisillä suunnistamisesta vastaava elin aivoissa on hippokampus eli
aivoturso. Se kehittyy jatkuvasti, jopa niin, että jos ihminen
harrastaa jatkuvaa muistinvaraista suunnistusta, tuo elin kasvaa niin
että muutos havaitaan aivokuvauksessa. Ilmiö on havaittu ainakin
Lontoon taksinkuljettajilla.
Takaisin asiaan. Navigoinnista puhuttaessa unohtuu helposti, että
siinä on kaksi puolta. Välineiden ja periaatteiden lisäksi
tarvitaan myös niitä käyttävän ihmisen henkilökohtainen panos.
Navigoinnin täytyy liittyä luontevasti ihmisen synnynnäiseen
kykyyn liikkua tilassa. Se täydentää ja laajentaa tuota kykyä,
muodostaa laajennetun mentaalisen mielikuvamallin.
Tuntemallamme navigointitaidolla on pitkä perinne. Pohjana on jo
antiikissa syntynyt kartografia sekä kulmien ja etäisyyksien
mittaus. Astrologian kehitys loi vähitellen navigoinnin vankan
matemaattisen ja tieteellisen pohjan.
Kihnu-Jõnnilla ei ollut perinteistä merenkulkukoulutusta. Hänen
tunnustettu taitonsa liikkua merellä saattoikin perustua aivojen
luontaiseen suunnistuskykyyn, jota hän oli täydentänyt omilla
havainnoillaan merillä kulkiessaan. Se olisi pitkälle mentaalista:
mielen malleilla navigointia. Tämä on tietenkin spekulointia, emme
voi tietää. Mutta tunnetaan toinenkin poikkeuksellinen
navigointiperinne, joka perustuu länsimaisista poikkeaviin mielen
malleihin. Voimme tutkia sitä, sillä polynesialaiset ovat edelleen
keskuudessamme.
Polynesialaiset elävät laajalla alueella eteläisen Tyynenmeren
saarilla, ja navigointi on olennainen osa heidän kulttuuriaan. He
ovat taitavia merenkulkijoita. Purjekanooteillaan he tekevät satojen
mailien pituisia matkoja kaukaisillekin saarille, jotka ovat kaukana
näköpiirin takana, varmasti ja eksymättä ja ilman moderneja
välineitä. Miten he sen tekevät?
Polynesialainen navigointi perustuu perimätietoon ja mentaalisin
malleihin. Eräs keskeinen navigoinnin käsite on etak. Se
tarkoittaa jotain kohdetta, kiintopistettä, tai tietynlaista
purjehdittavaa matkaa. Etak ei välttämättä ole näkyvissä, eikä
se yleensä olekaan. Riittää kun navigaattori tietää, missä se
on. Se on osa hänen sisäistä mielen malliaan. Toki kiintopisteitä
on paljon, ja lähimmät ovat tärkeitä. Apuna käytetään
tietenkin aurinkoa ja yöllä tähtien asemia. Ja tietoa
merivirroista ja tuulista. Myös saarten yläpuolelle usein syntyvät
pilvet ja merilinnut antavat navigoinnin lisätietoa.
Polynesialaiset eivät tee karttoja, he eivät edes tunne sellaista
käsitettä. Kartta on länsimaista kulttuurivaikutusta, jonka he
ovat tulleet tuntemaan. Perinteiselle navigoinnille kartta ei anna
mitään. Mutta polynesialaiset osaava rakentaa tikuista ja vahasta
navigointimalleja. Ne eivät sisällä geometrista paikkatietoa, vaan
käsitesuhteita. Ne ovat navigoinnin mielikuvamalleja.
Tietoa polynesialaisesta navigoinnista: Donald S. Johnson ja Juha
Nurminen: Meritie – Navigoinnin historia (2007); Thomas
Gladwin: East is a big bird (1970).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti