Hankalat väyläviitat

Aikoinaan Suomen vanha ja hyväksi havaittu meriviitoitus muuttui täysin toisenlaiseksi. Ensinnäkin, käyttöön otettiin myös merialueilla sisävesien jokiviitat (lateraaliviitat). Se on kummaallista, sillä on paikkoja joissa väylän suunta ei ole ollenkaan selvä. Sitä paitsi täysvihreät ja täyspunaiset viitat näkyvät huonolla säällä huonosti. Ruotsissa niissä sentään on tunnistusta auttavat hatut. Ymmärrän kyllä että se on työvoima- ja rahakysymys, sillä talvella jää vie hatut mennessään.

(Jotain järkiintymistäkin näkyy: joillakin alueilla, mm Kustavissa, lateraaliviitoituksia on muutettu uudelleen kardinaaliviitoitukseksi, sen huomaa vanhemmista merikorteista)

Linjataulun väriksi tuli liiankin usein punaisella pohjalla keltainen raita. Virkamiehen on varmaan mahdotonta ymmärtää, että meriolosuhteissa punainen väri näkyy huonosti.

Kardinaaliviitoitus muutettiin myös. Nyt viitta osoittaa, missä ilmansuunnassa viitta voidaan ohittaa. Aiemmin se osoitti karin tai matalikon suunnan. Muutos on filosofisesti mielenkiintoinen. Vanhassa järjestelmässä viitoitus auttoi kipparia jäsentämään ympäristöään, ja jätti vastuun tiedon tulkinnasta kipparille. Nyt viranomainen ottaa itse vastuuta kipparin puolesta. Pitää vain pysyä väylällä, mutta ei ole tarpeen ymmärtää, millaiset olosuhteet vallitsevat.

Tietysti tämä on turhaa jeremiaadia ja ero on hiuksenhieno. Mutta ero on, ja vihjaa siihen että jatkoa seuraa. Ehkäpä viranomainen haluaa pitkän päälle ja satelliittinavigoinnin yleistyessä luopua kokonaan viitoituksesta. Säästäisihän se taas rahaa. (pitääköhän muistuttaa että satelliittinavigointi kehitettiin sotilaskäyttöön, ja sotilaat voivat kytkeä signaalit päältä koska tahansa ja ilman ennakkovaroituista. Ainakin kunnes Euroopan Galileo-järjestelmä saadaan toimintaan, ja ehkä sen jälkeenkin).

Kaikkiaan, kaikki kehitys ei ole hyvää. Olen jo monissa asioissa menettänyt uskon meillä toimivaan asiantuntevaan virkamisekuntaan. Ehkä asiantuntemusta on joskus ollut mutta se tuntuu harvinaistuvan. Virastot ottavat itselleen vastuuta jota ne eivät kumminkaan pysty kantamaan. Ja liiankin usein huonoja päätöksiä perustellaan Brysselillä.

Hiljaiset satamat

Muutama vuosikymmen sitten valtio rakensi tai kunnosti Perämerelle kalastussatamia. Niitä on kymmeniä. Rakennettiin aallonmurtajat, ruopattiin satamat, tehtiin laiturit ja huoltorakennukset ja viitoitettiin sisäänajoväylät. Tarkoitus oli edistää kalastajien elinkeinoa alueella jossa luontaisia satamia on kovin vähän. Mutta aina eivät asiat edisty niinkuin ajatellaan. EU:n myötä ansiotyönä tehty kalastus on vaikeutunut, se on mahdollista vain hyvin suurilla ja tehokkailla aluksilla ja suurten kaupunkien lähellä. Nuo hyvää tarkoittavat satamat ovat autioituneet, niissä liikkuu ehkä muutama kotitarvekalastaja ja jokunen huvivene. Laiturit ovat ränsistyneet ja huoltorakennkset on lukittu tai vuokrattu pois.

Monet noista satamista on merkitty myös pienveneiden vierasvenesatamiksi. Mutta palveluja ei niissä ole. Sen sijaan on ainutlaatuinen rauha. Lokit jaksavat odottaa satunnaista kalastajaa ja koskeloperheet sukeltelevat hiljaisessa satama-altaassa.

Yttergrundissa

Yttergrundin majakka on Suomen toiseksi korkein. Se on myös suunniteltu ja rakennettu Suomessa. Majakka tehtiin teräsrungon päälle niitatuista teräslevyistä. Majakka koottiin ja sen osat soviteltiin yhteen Helsingissä, John Julinin perustamassa Hakaniemen konepajassa. Sitten se purettiin osiin, laivattiin saarelle ja pystytettiin paikalleen .

Vierailu saarelle on yllätys. Sisäänajoviitat löytyvät saaren tuuliselta merenpuoleiselta rannalta. Niitä seuraamalla avautuu odottamatta kapea, toista metriä syvä kanava, joka johtaa mainioon, suojaiseen poukamaan. Saari on hyvin kallioinen ja sillä kasvaa suuria puita. Majakka seisoo saaren sisällä, suojaisen metsän keskellä niinkuin mikäkin muumitalo. Se on valtava, hyvin vaikuttava. Saarella on myös majakanvartijan asunto. Pienen lammen keskellä on kaivo, ja lammessa uiskentelee vesiliskoja.

Kanavaa pitkin ...

majakalle.

Eksyksissä suistomailla

Eräänä kesänä päätimme ajaa Porin kaupunkiin, jossa miehistön kapinoiva osa voitiin päästää junaan. Sinne oli hyvänlainen jokitaival. Joen suulla tuli pientä epäselvyyttä, mihin haaraan väylä jatkuu. Tarkistimme sijaintimme satelliittinavigaattorilla - ja ajoimme väärään haaraan. Karttojen pohjakuvat voivat olla kymmeniä vuosia vanhioja, koska niillä ei juuri ole merenkululle merkitystä. Joen suistossa uomat muuttuvat usein. Siksi erehdys oli ehkä ymmärrettävä.

Kokemäenjoen suisto on suuri jokien ja saarten labyrintti. Ajoimme varovasti virtaa ylös, eivätkä maisemat pian vastanneet ollenkaan merikorttia, joka oli muutenkin hyvin suuripiirteinen. Yhä uusia mutkia ja joenhaaroja tuli vastaan, ja koetimme valita aina suurimman. Tunnelma oli kuin jossain Mississippin suistomailla. Tiheät viidakot ulkottuivat aivan rantaan asti, ja rannat olivat täynnä erilaisia asumuksia ja rantasaunoja. Ihmiset loikoilivat kuisteilla ja laitureilla ja katsoivat mielestämme hieman ihmetellen ohi lipuvaa venettä. Pitkään harhailtuamme - joki oli onneksi syvä ja kivetön - alitimme voimajohdon. Sen avulla hoksasimme missä olimme ja pääsimme puikahtamaan joen pääuomaan. Vielä jatseilta tutun Kirjuriluodon ohi, ja olemme kaupungin kainalossa vieraslaiturissa.

Ouran saaristossa

Merenkurkussa on paljon kiviä. Enemmän kun edes voit kuvitella. Huomio on kuin Linnunradan käsikirjasta liftareille - ja se on totta.

Vuosia sitten veneilin Vaasan seudulla. Sattui eteen näppärän näköinen oikoväylä joka lyhensi huomattavasti matkaa Vaasaan. Viittoja tosin oli aika tiheästi ja merikortti valisti ystävällisesti: "väylä on vaikea navigoida".

Todellisuus oli vielä pahempi. Viitat olivat lyhyitä, metrin mittaisia, ja näköjään tehty maalatusta sähköasennusputkesta. Ja niitä oli paljon, välillä kymmenen metrin välein. Melkein yhtä paljon niitä oli kuin väylän varreella kiviä. Osa viitoista olikin laitettu kiven päälle. Pian putosin kartalta. Joko ohitimme tuon mutkan vai onko se mutka vielä edessä. Mahdotonta saada selville tikkuja ja kiviä tuijottamalla. Ensi kerralla ruksaan lyijykynällä karttaan jokaisen ohitetun viitan. Ajamme ryömintävauhtia ja lopulta selviämme väljemmille vesille - käymättä kivellä.

Nyt ohitamme tuon väylän ja Vaasan kivet. Mutta Ouran saaristo Merikarvian lähellä on yllätys. En ollut tiennyt että näin hienoa paikkaa on olemassakaan. Ja kivistä. Luulin jo nähneeni kaikki maailman kivet, mutta täällä on puolet niistä. Saaret ovat kuin valtavia kivikasoja joilla kasvaa puun kokoisia tyrnejä. Aurinko paistaa ja kova tuuli piiskaa vettä. Navigointi on outoa koska saarten kokoa on vaikea arvioida. Ne ovat miniatryyrisaaria, kokoaan pienempiä. Saariston Bonzai-puita.

Ouran saaristossa

Suurvaltapolitiikkaa

Itämeri on myös valtapolitiikan näyttämö. Sotien jäljiltä pohjassa makaa useiden satojen vuosien ajalta kymmenittäin uponneita ja upotettuja laivoja. Suomenlahden pohjass on jopa tuhansia miinoja täynnä räjähdysainetta (aikanaan niitä laskettiin jopa yli 50 000, ja vain osa saatiin raivatuksi). Veneet ja laivat ajelevat huoletta niiden päällä. Vielä 60-luvulla sattui, että miinan vaijeri ruostui poikki ja miina pulpahti pintaan. Merenkulkijoita sitten varoiteltiin radiossa: "ajomiina havaittu Haapasaaresta pohjoiseen, paikassa .." jne. Sen jälkeen miinat ovat puhjenneet ja menettäneet kellumiskykynsä. Ne ovat vakaasti pohjassa.

Muistan löytäneeni ulkoluodoilta räjäytettyjen miinojen kuoria.

Venäläisen laivaston jälkiä 1800-luvulta löytyy sieltä täältä, niin sanottuja ryssänuuneja. Venäläiset pitävät kovasti leivästä, ja matruuseille leivottiin tuoretta leipää tilapäisissä, kivistä kasatuissa uuneissa.

Kuivaniemen sataman lähellä on muistomerkki Oolannin sodan ajalta. Kalastajat kimpaantuivat englantilaisiin jotka polttivat heidän laivojaan, ja ammuskelivat heitä hyljepyssyillä. Briteistä se oli epäreilua, mutta keisari antoi prenikan ja rahapalkinnon.

Suomenlahdella valtavat pitkäputkiset rannikkokanuunat lymyävät saarten etelärannalla. Samanlaisia kanuunoita oli Viron rannikolla, ja Suomenlahti oli käytännössä suljettu ja Neuvostoliitto eristetty lahden pohjalle. Olisi kiinnostavaa kuulla niiden rooli sodan syttyymiseen.

1960-luvulla Suomi alkoi linnoittaa Ruotsin vastaisen merirajan saaria, Mm Norrsrkäriin rakennettiin tykkipattereita. Ne olivat osa Neuvostoliiton linnoitusta länttä vastaan.

Norrskär. Armeija tuli saareen ja rakensi sataman, tien ja katuvalot.

Vielä 1990-luvulla tapahtui kummia. Pohjanlahdella alettiin rakentaa suuria merivartioasemia, kun ajateltiin että Suomi liittyy EU:hun mutta Ruotsi ei. Selkäsarvilla vahdittiin EU.n luoteisrajaa.

Selkäsarven vartiotorni ja helikopterikenttä.
Asema on hylätty ja tutka viety pois