Pitkästä aikaa on tullut veneiltyä Suomenlahdella ja Helsingin vesillä. Viimeksi olin täällä 1980-luvun alussa. Maisemat on aika lailla entiset - paitsi Ruoholahti, Jätkäsaari ja Sompasaaren satama. Herttoniemen öljysataman tilalla on uusi asuinalue ja Neljänreimarinkarin kohdalle on kasattu joku kiviläjä. Entä miltä tuntuu Suomenlahden ekologinen tila?
Tässä ei ole kun subjektiivisia ja epätieteellisiä vertailukohteita. Varhaisimmat muistot ja samalla vertailukohde on 1960-luvun alusta Sipoon saaristosta. Kaupunkilaispojalle kokemus jäi mieleen voimakkaana. Oli hurjaa katsoa veneen laidan yli veteen. Alhaalla, huikaisevassa syvyydessä huojuivat hiljaa rauhalliset ruskolevämetsät. Matalammassa vedessä ruskolevät vaalenivat, ja muuttuivat sitten kirkkaan vihreiksi viherleviksi. Kun sukeltelin rantavedessä, kolmipiikit ja leväkatkat puikkivat häikäisevässä auringonvalossa levien lomaan piiloon. Rantakivikoissa oli paksuja mustia ruskolevämattoja, jotka ratisivat jalkojen alla.
Tällaista veden kirkkautta en ole sen koommin nähnyt (paitsi perämerellä Ruotsin puoleisella rannikolla). Mutta asiat ovat ehkä monimutkaisempia, kun yleensä ajatellaan.
Sinilevää muistan kyllä nähneemme jo 1960-luvulla. Paitsi että sitä ei sanottu sinileväksi, vaan siitepölyksi tai "veden kukaksi". Sitä näki esimerkiksi Kotkan saaristossa. Päivä oli kuuma ja meri melkein tyyni. Tunnista toiseen veneemme kynti uraa veden pinnan leväkerrokseen, ja ura jatkui takanamme niin pitkälle kuin jaksoi katsoa.
Sinilevästä tein nyt mielenkiintoisen havainnon. Sitä ei yleensä ole juurikaan rantavesissä, vaan eniten tuntuu olevan melko kaukana merellä. Ja ikään kuin paikoissa, joissa jokien ravinteikas vesi on sekoittunut ja laimentunut juuri sopivassa suhteessa meriveteen. Näin ajattelen, koska sinilevää löytyi sopivalta etäisyydeltä Vantaan, Porvoonjoen ja Kymijoen suistoista. Ehkä se vaatii juuri tietynlaisen lannoitecocktailin.
On ollut ilahduttavaa nähdä, että ruskolevä ei suinkaan ole kadonnut, kuten lehtikirjoituksista saattaisi päätellä. Ruskolevät alkoivat Merenkurkusta, ja niitä tapasimme aina itäiselle Virolahdelle asti. Ehkä niitä on vähemmän kuin ennen, vaikeaa sanoa, Viherlevää sen sijan oli paljon enemmän, aina ulkosaaristoon asti. Eikä se ollut kirkasta lyhyttä partakasvua kuten ennen, vaan suuria ja jotenkin siivottoman näköisiä tupsaita.
Mutta rannikon lähivedet olivat puhdistuneet. Helsingin rannoilla vesi on suorastaan kirkasta, ja ilman muuta uimakelpoista. Toki Vanhankaupunginlahti on samea kuten ennenkin. Saveahan se joki kuljettaa mukanaan, niin kuin on tehnyt vuosisatoja. Mutta sielläkin vedestä puuttui wc-paperin palat, erilaiset kikkareet ja muut roskat, jotka kyllä muistan lapsuudestani. Silti kalastajat pitivät silloin rysiään Kivinokan ja Lammassaaren välissä.
Uutta ovat myös uudet linnut. Kiistely muuttuvan ilmaston keskilämpötilamittauksista näyttää olevan toisarvoista. Herkemmin näyttävät reagoivan biotoopit, jotka ovat aivan pohjoisen levinneisyytensä äärirajalla. Lämpeneminen on tuonut rannikoillemme kyhmyjoutsenet, merimetsot ja valkoposkihanhet. Niitä ei ollut vielä 1980- luvulla, mutta nyt on ja todella paljon. Harvinaistuviksi väitetyt selkälokki ja kalalokki puolestaan olivat jokapäiväisiä tuttavia.
Ihmisen vaikutus näkyy toki, valtavasti kasvaneena veneliikenteenä, laivaliikenteen vilkkautena, ja mökittymisenä. Mutta vielä 1970 luulla Helsingin ja Sipoon ulkosaariston kivet olivat osittain maaöljytervan peitossa. Silloin oli tapahtunut muutamia tankkerionnettomuuksia, ja laivoilla oli myös tapana pumpata öljyiset pilssivetensä mereen heti satamasta päästyä. Mutta nyt rantakivet olivat hohtavan puhtaita, ilmeisesti mikrobit ja aurinko ovat tehneet öljystä selvää. Ja toivottavasti ne puhtaina pysyvätkin.
Nyt loppukesästä korvameduusat lupsuttelevat kupujaan vedessä, niin kuin muistan niiden aina tehneen. Niistä minulla on aika ikävä muisto. Se tapahtui Hiittisissä, tuttavien mökillä 1980-luvun alussa. Olin uimassa, ja kirkkaasta vedestä ilahtuneena sukelsin syvälle, ilman maskia valitettavasti. Ehdin juuri ja juuri nähdä meduusan, ennen kuin se törmäsi kasvoihini, ja iski myrkkynsä suoraan silmääni. Kipu oli hirmuinen, eikö se mennyt ohi, vaan paheni vähitellen. Silmä muuttui niin valonaraksi, että minun täytyi mennä pimeään huoneeseen, missä makasin selälläni kyyneleet valuen. Seuraavana päivänä oireet lievenivät sen verran, että pystyin autoilemaan Helsinkiin, toinen silmä kiinni nipistettynä (se oli edelleen valonarka).
Amatöörimeribiologin silmin uutinen Itämeren kuolemasta on ennenaikainen ja liioiteltu. Merellä asiat näyttävät jopa paremmilta kuin maissa tunnutaan kuvittelevan. Mutta antaa ammatti-ihmisten tehdä vakavaa tutkimustyötään. Kaikki tärkeä kun ei ole silmin nähtävää.
