perjantai 5. elokuuta 2016

Jatulin tarhassa

Veneilijä voi löytää jatulintarhan melkein mistä vain: Suomenlahdelta, Saaristomereltä tai Pohjanlahdelta. Ja kun sellaisen löytää, tulee lähes ajattelematta mieleen, mitä pitää tehdä. Pitää kävellä se läpi. Ja näin jatulintarhoja on varmaan aikanaan käytettykin. Vaikka niitä on joskus myös pelätty. Nehän voivat olla muinaisten pelottavien jättiläisten, jatulien taikakuvioita.
Jatulintarhojen historia katoaa muinaisuuden hämärään. Niitä ja sen kaltaisia kivilabyrinttejä on löydetty lähes kaikkialta vanhasta maailmasta: Euroopasta, Lähi-idästä ja Intiasta. Osa niistä on ikivanhoja. Niiden tarkoitusta ei tarkkaan tiedetä, tai sitten niitä on ollut useita. Ne saattavat liittyä uskontoihin, riitteihin ja taikoihin. Muuta selitystä ei oikein ole - ja jostain syystä niitä kuitenkin on tehty.
Kippari on löytänyt kymmenisen jatulintarhaa, osan Perämereltä ja osan itäiseltä Suomenlahdelta. Osa niistä on selvästi ikivanhoja, osa aivan uusia. Kirkko on luultavasti yrittänyt hävittää pakanallisia jatulintarhoja, mutta koska niitä on kuvattu vanhoissa kirkkojen seinämaalauksissa, niille on myös annettu kristillistä symboliarvoa. Näyttää siltä, että jatulintarhojen latominen on keskeytymätön perinne, meidän aikanamme niitä varmaan tehdään lähinnä huvin vuoksi. Se kuulostaa jotenkin hienolta. Menneisyys jatkuu meissä, vaikka emme aina ymmärrä syytä.
Komea jatulintarha Mustaviirissä, itäisellä Suomenlahdella.

Kulttuuria Kustavissa

Kävimme kyläilemässä Iniössä, ja meidät houkuteltiin lähtevään Kustaviin Volter Kilpi-päiville. Mikäpä siinä. Myös Kustavin vierasvenesatama osoittautui mainioksi, ja satamassa on erinomainen ja suosittu ravintola. Kuntakeskukseen, missä kulttuuritapahtumaa vietetään on parin kilometrin kävelymatka. Kylällä on myös iso marketti ja muitakin kauppoja.

On perin merkillistä, miten suhteellisen vähän luetun ja myös melko vähän kirjoittaneen kustavilaisen kirjailijan ympärille on syntynyt niin laaja ja suosittu kulttuuritapahtuma. Mutta Volter Kilpi (1847-1939) onkin sitten kirjoittanut todella painavaa tekstiä. Hän on Aleksis kiven ohella suomalaisen kirjallisuuden suurmiehiä. 

Volter Kilven tiiliskiviromaani "Alastalon salissa" on suomalaisen meriromaanin ylittämätön klassikko. Se on melkein pakko lukea! Kirja sijoittuu purjelaivakauden loistoaikaan 1800- luvun puoliväliin. Siinä kuvataan, kuinka kustavilaiset isäntämiehet kokoontuvat Alastalon suureen saliin merkitäkseen osakkuutensa suunniteltuun uuteen parkkilaivaan. Kirja on siis yhden iltapäivän tapahtumia kuvaava romaani. Se pitää kuitenkin sisällään useita kertomuksia tai pienoisromaaneja, joista "Albatrossin tarina" on julkaistu myös erillisenä. Mutta miksi tyytyä vähempään, kun voi yhtä hyvin lukea koko kirjan! 

Kirjalla on tosin haastava maine. Sitä on joskus verrattu James Joycen Odysseukseen, mutta kun Joycen kirja on fantasisoivaa tajunnanvirtaa, Kilpi kirjoittaa jykevää realistista tekstiä. Kustavi on suomenkielistä seutua, mutta kirja ei ole mikään murrepakina. Kilpi on kehittänyt omanlaisensa kielityylin, siinä hän astelee Aleksis Kiven jäljillä. Kirjan kynnyksenä pidetään jaksoa, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä. Kohtaukseen on uhrattu peräti 60 painosivua. Se on eräänlainen pakollinen riitti, jonka läpäistyään lukija tempautuu kirjan imuun. 

Joten siitä kirjaa lukemaan! Se on suorituksena kuin Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla idästä länteen. Merenkulkijoiden tapaan törkeää liioittelua, mutta näin voi kyllä komeasti kehuskella!


torstai 4. elokuuta 2016

Keskiaikainen Korppoo

Verkanin venesatama on lähellä Korppoon kirkonkylää. Sen verran kai voi sanoa. Korppoo kun on nykyään osa Paraisten "kaupunkia", niin että nimissä on vaikea olla tarkka. No, joka tapauksessa Korppoo on entinen kunta. Venesatama on oikein hyvä ja satamassa on myös erinomainen ravintola.
Mikä ilo on kävellä satamasta reilun kilometrin matka kirkonkylään! Kaunis ja rehevä lounaissuomen luonto, kukkia, isoja vanhoja puita, joukossa myös paksuja vaahteroita ja tammia. Ja kauniita vanhoja ja uudempiakin taloja. Todellista kulttuurimaisemaa. Ja miten masentavaa on tulla kyläkeskukseen, johon ilmeisesti on aikanaan iskenyt 70- luvun modernisointivimma. Siistiä .. mutta aukeaa, modernia ja kauhean rumaa. Samanlaisen masennuksen olen kokenut monessa muussakin vanhassa kyläkeskuksessa - yksi masentavimpia oli Ilomantsi.
Mutta onhan jotain vanhasta sentään jäljellä. Hiukan syrjässä nököttää Korppoon keskiaikainen harmaakivikirkko, pyhän Mikaelin kirkko, arkkienkelin mukaan nimetty. Sinne heti turvaan. Siellähän lepakonsiipinen ja miekkaa heiluttava arkkienkeliä esittävä puuveistos odottaakin. Kirkossa muistan, että olenhan ollut täällä aiemminkin. Vuonna 2010 pyöräilimme vaimon kanssa saariston rengasreitin läpi, ja silloin valokuvasin kirkkoa. Kirkossa on nimittäin ainutlaatuisia keskiaikaisia seinämaalauksia. Ne oli maalattu piiloon uskonpuhdistuksen (mikä törkeä ja yksipuolinen sana) jälkeisessä puritaanisessa uskonkiihkossa. Onneksi ne on onnistuttu suurelta osin palauttamaan, kun kirkkoa restauroitiin 1980- luvulla.
Kirkon opaslehtisessä väitetään, että keskiaikaiset maalaukset ovat taiteellisesti vähäarvoisia. Johan on outo väite! Tuntematon kirkkomaalari on piirtänyt ilmavan keveitä ja iloisia kuvia, hurjalla luovuudella ja taidesuunnista piittaamatta. Seinään on maalattu jopa jatulintarha, täysin pakanallinen kuvio. Nuo maalaukset saavat ajattelemaan keskiaikaa uudella tavalla. Minun on pakko liittää tähän maalauksista ottamiani valokuvia.
   
   
    

tiistai 2. elokuuta 2016

Syvä, sininen meri

Moni ihminen on ihaillut, erityisesti Kreikan saaristossa, miten syvän siniseltä Välimeri näyttää. Minäkin olen sitä ihmetellyt kaukaisessa Koronin kylässä. Ja miksei Itämeri ole yhtä sininen?
 
Mutta ehkä se onkin. Korppoon ulkopuolella on Stora Hästön saari. Saari on ollut lähisaarien kalastajilla hevosten laidunmaana, siitä nimi. Metsähallitus on merkannut saaren retkipaikaksi, ja rakentanut grillipaikan ja huussin. Saaressa onkin mainio suojainen lahti, joka on hyvä satama useimmilla tuulilla - jopa itätuulella, jos asettuu poukaman eteläiselle reunalle. Ja saarella on hieno luontopolku.

Tämä on juuri se saari, jolta löytyy myös vedenalainen luontopolku. Kaksikin, toinen snorkkelisukeltajille ja toinen laitesukeltajille. Minulla ei ollut laseja mukana, joten valitsin maanpäällisen luontopolun. Jossain vaiheessa tuo polku nousee korkean kallion päälle, josta aukeaa näkymä etelään, merelle päin. Ja sama huikaiseva tunne kuin Kreikassa. Miten meri voikin olla noin sininen. 

Niin, miten? Alan miettiä selityksiä, ja luulen keksivänikin. Täällä Suomen matalalla rannikoilla katsomme yleensä merta läheltä meren pinnan tasoa. Välimeri aukeaa ihailtavaksi usein joltain korkealta näköalapaikalta, josta mereen katsotaan alaspäin, varsin jyrkässä kulmassa. Juuri niinkuin Stora Hästön kalliolta, ja sieltä katsoen meri on aivan yhtä sininen.

Nyt täytyy tunnustaa, että olen värisokea. Mutta koska sininen on se väri, jonka näen kirkkaimpana, minulla lienee tässä oikeus puhua väreistä. Joten minulle meren sininen on syvä ja lämmin. Mutta olen huomannut, että syksyllä, kun vedet kylmenevät, meren väri muuttuu. Lämpimästä ultramariinista se alkaa taittua kylmempään preussinsiniseen päin. Ja taas mietin syytä. Aaltoileeko kylmä merivesi eri tavalla kuin kesällä? En oikein usko siihen. Ehkäpä vesi on erilaista, siinä on vähemmän planktonia, ja auringon säteet painuvat heti syvään kirkkaaseen veteen. Ja aurinko on matalalla, ja sävyltään punaisempi, jolloin kontrasti meren siniseen taittaa sen värin hieman vihreään. Ehkä.

Stora Hästön suojainen lahti. Se sinisempi meri on vastakkaisella
puolella - mutta tuskin se kuvassa niin sininen olisi!


Hankoniemeä länteen

Kun ajelee Hankoniemen edustalla länteen, maisema muuttuu. Alkaa luotojen saaristo. Pyöreäselkäisiä kallioluotoja ja hieman isompia kalliosaaria. Hankoniemen kärjestä länteen luotojen saaristo tihenee, ja erityisen huomattavaksi se tulee lounaaseen mennessä. Suurin luototiheys on Örön linnoitussaaren ympäristössä. Samaan luotosysteemiin kuuluu myös Hangosta suoraan lounaaseen sijaitseva Bengtskärin majakkasaari.
Samaan tapaan länteen etenevä muodostelma on Salpausselän harju, joka sukeltaa mereen Hankoniemen päässä, se on nähtävyys jo sinänsä. Sitten harju nousee vielä kerran merestä muutaman kymmenen mailin päässä, Jurmon saarena.
Meri oli harvinaisen tyyni, niin että saatoimme rantautua Bengtskäriin. Rannat eivät ole kovin matalat, mutta ne ovat kallioiset ja suojaavia poukamia ei ole (paitsi se joka on vuoro- ja työveneiden käytössä). Koska saari on kaukana ulkomerellä eikä suojaavaa saaristoa ole millään puolella, heikkokin tuuli nostaa ison aallokon. Siitä johtuu saarella käynnin vaikeus.
Bengtskär on kyllä näkemisen arvoinen, kävi siellä sitten omalla tai vuoroveneellä. Majakka on suurin pohjoismaissa, ja se sijaitsee ällistyttävän pienellä saarella. Ja on se komea. Aikanaan koko majakka oli vaarassa tuhoutua, ei niinkään sotatoimien takia, vaan automatisoituna ja kylmilleen jätettynä se oli rapautumassa purkukuntoon. Eikä se ole täysin turvassa vieläkään, mutta ehkä ainakin tämän majakan säilymiseen alkaa uskoa. Vierailta peritään pieni pääsymaksu (majakan ylläpitoa ja korjauksia varten). Siitä hyvästä vieras saa tutustua lähes kaikkiin tiloihin, ja jopa kavuta kolmattasataa askelta kierreportaita aina lyhtykoppiin asti. Majakalta löytyy myös kaksikin kahvilaa, matkamuistokauppa, ja asiantunteva opastus.


Majakan eteläisessä seinässä on pyöreä sumutorven aukko -
valitettavasti sen koneisto on hävitetty.


Torniin kiipeäminen oli monille koettelevaa. Loppupäässä
odottavat vielä jyrkät rautatikkaat - sitä ei tässä vaiheessa tiedä.