Sinne ja takaisin - eli Riianlahden ympäri

Tiikka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Osin juhlan kunniaksi päätimme toteuttaa erään vireillä olleen suunnitelman: lähtisimme kiertämään Riianlahtea. Sen pidemmälle emme varmaan lähtisikään - no onhan Tiikka tosin kiertänyt myös Perämeren pohjukkaa.

Juhlakierros alkoi Helsingistä, ja koska halusimme nopeasti eteenpäin, ensimmäinen yöpymispaikka oli Naissaari. Se kun on kätevästi matkan varrella. Naissaaressa odotti kuitenkin pieni yllätys. Saaren satamaa myllättiin perin pohjin. Muutakin oli tapahtunut. Saaren kapearautainen rautatie oli korjattu ainakin etelään vievältä osuudelta, ja satamassa oli pikku veturi ja vaunu, ilmeisesti matkailijoiden kuljetukseen. Kävelimme etelään kohti Pekan erikoista metsäkahvilaa, joka onneksi oli entisellään - ja Pekka nukkumassa riippumatossa. Pihalla tapasimme edelliseltä vuodelta tutun Virolaisnaisen ja kaksi lasta.

On hyvä että satamia kunnostetaan. Hiukan minua ihmetytti raju remontti ensimmäisen maailmansodan aikaisessa sotasatamassa. Sen jyhkeä aallonmurtaja oli purettu, jätetty vain pohja uudelle aallonmurtajalle. Itse ajattelen että paikalla olisi kulttuurihistoriallista arvoa.

En ottanut reissuun tietokonetta, vaan esitän jälkikäteen joitain huomioita. Tämä ei siis ole reaaliaikainen matkakertomus. Matka kesti käytännössä heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa - olimme säävaraukseksi valmistautuneet vielä yhteen matkaviikkoon, jota ei suotuisien tuulien ansiosta tarvittu. 
 

Hiidenmaa, Saarenmaa ja Riianlahti satamineen

Naissaari - geopolitiikka, luontoa ja kulttuuria

Viron Naissaaren asuttivat aikanaan suomalaiset ja ruotsalaiset hylkeenpyytäjät. Siitä johtuu, että saaren kartoissa esiintyy ruotsinkielisiä nimiä. Kielet katoavat, paikannimet jäävät. Saaren esihistoria jäi minulle hieman hämäräksi, mutta varsinainen asuttaminen lienee tapahtunut 1200-1400 luvulla. Hämäräksi jäi myös saaren nimi, ”Terra feminarum”. Myyttinen jo antiikissa tunnettu naisten hallitsema valtakunta, joka sijoitettiin jonnekin pohjolaan. Entä sen muinainen nimi ”kvenland”? Tuliko siitä jotenkin ”finland”? Naissaari on tietysti lähinnä Manner-Eurooppaa, siitäköhän se nimi saareen tarttui. Ruotsiksi saari on Nargö.

Naissaaren sijainti on strateginen, sillä se on vain 12 km päässä Tallinnasta. Suuren Pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 ruotsalaisilta venäläisille. Pietari Suuri rakensi Naissaaren eteläkärkeen linnoituksen suojaamaan Tallinnaa. Linnoituksesta on enää jäljellä tähdenmuotoiset maavallit. Maailmansodan uhatessa tsaari Nikolai II alkoi vuonna 1912 rakentaa saarelle Pietari Suurelle nimettyä merilinnoitusta – siihen kuului myös Suomen puolelta Mäkiluoto. Tuolta ajalta on saaren nykyisen sataman jykevä aallonmurtaja, joukko rakennuksia ja bunkkereita, ja peräti 37 km kapearaiteista rautatietä. Maailmansotien välillä väestö sai palata Naissaareen. Itsenäistyneen Viron aikana rakennettiin rannikkotykkejä, jotka yhdessä suomalaisten patterien kanssa sulkivat Suomenlahden. Jatkosodan aikana Saksa ja Suomi miehittivät Naissaaren. Kun Neuvostoliitto liitti Viron itseensä, saaren asukkaat siirrettiin taas kerran pois, ja saaresta tuli sotilasalue. Laajennettiin vanhaa kasarmialuetta, rakennettiin ohjuspatteri ja miinatehdas. Ehkäpä miinoja tehtailtiin jo tsaarin aikana: rautateitä pitkin miinat oli helppo kuljettaa satamaan sotalaivoihin. Viron uudelleen itsenäistyttyä sotilaat lähtivät saarelta, ja saaresta tuli luonnonsuojelualue. Siviiliasutus palautui vain pieneltä osin. Rautatiet, bunkkerit ja suuri määrä miinojen kuoria jäi turistikohteiksi. Nykyisin saari on hiljalleen elpymässä. Saari on suosittu retki- ja lomakohde, jonne tulee useampi laivavuoro päivässä. Satamaan ei ole edelleenkään vedetty sähköä, vaan se on aurinkopaneelien ja aggregaattien varassa. Saarella järjestetään kesäisin tapahtumia ja festivaaleja. Saarella on myös ainutlaatuinen ja monipuolinen luonto, josta ei tässä sen enempää.

Tulipa tiukka paketti taustoja. Mutta nyt viimekesäiseen käyntiin. Saareen on hyvä tutustua kävelemällä satamasta etelään vievää tietä, ja siitä saaren eteläreunaa myöten aina linnoituksen raunioille, kirkolle ja vanhalle hautausmaalle. Jo muutaman kilometrin päästä tulee vastaan eksoottinen metsäkahvila ”Rähnipesä” (se ei tarkoita mitään riehakasta, vaan tikanpesää). Kahvilaa pitää Pekka-niminen mies. Tapasimme hänet jo kolme vuotta sitten, hän ajelutti turisteja junaradalla. Nyt tämä huvi on sakon uhalla kielletty radan huonon kunnon takia.

Pekan luona tapaamme myös saaren suomalaisen riistapäällikön, nimi taisi olla Erkki. Hänen isänsä oli jatkosodan aikana saarta miehittämässä. Erkki oli ihastunut saareen, ja päästyään eläkkeelle hän muutti sinne. Hän vastaa saaren villisikakannasta – aivan totta, sellaiseen elukkaan saattaa saarella törmätä. Erkki hoitaa asiaa järjestämällä tarvittaessa metsästysmatkoja. Pekalla oli seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja hän kutsui meidät juhliin. Ehkä hän kutsui kaikki kahvilassa pistäytyjät. Lupasimme tulla, jos olemme paikalla.

Seuraavana päivänä olimmekin paikalla. Virolainen kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste asuu saarella, ja järjestää kesäisin Nargen musiikkifestivaalit. Hän on rakennuttanut saarelle jopa konserttisalin. Satamavahdin avulla saimme ostettua nettiliput konserttiin, jossa esiintyi kuoro Estonian voices. Konsertti oli hieno, ja sieltä palatessa päätimme vielä mennä Pekan syntymäpäiville. Pihalla paloi nuotio, ja tarjolla oli suuret kattilat lammaspataa ja perunoita - ja oli myös saatavana erilaisia juomia. Pekka oli vahvasti juhlatuulella, enkä tiedä muistiko hän meitä, mutta ilta oli hauska. Istuimme suomalais-virolais-venäläis-saksalais-amerikkalaisessa seurueessa pitkään. Aamun jo hieman sarastaessa astelimme pyörällä päästämme ratakiskoja pitkin kohti satamaa. Sellaista ehti tapahtua parin päivän vierailun aikana, eikä tässä ollut edes kaikki.

Joukkoliikennettä

Eksoottinen kahvila

Pekan syntymäpäivillä

Lumoavalla Pranglin saarella

Kesällä käytiin Virossa. Aikaa ei ollut pidempään kierrokseen, mutta tarkoitus oli esitellä vieraalle pari ainutlaatuista paikkaa, joihin harva suomalainen tutustuu. Toki saarelle pääsee oman veneen lisäksi myös vuoroaluksella Tallinnasta.

Pranglin saari sijaitsee Tallinnasta kymmenkunta mailia itään. Se on reilun viiden kilometrin pituinen. Rannat ovat matalat, mutta satama on suojainen, ja sinne on ruopattu linjatauluin ja viitoin merkitty väylä. Satama on varsin pieni, ja hyvillä ilmoilla täynnä vierasveneitä. Saareen liikennöi säännöllisesti vuoroalus, ja saari onkin virolaisten suosittu retki- ja lomakohde. En ihmettele ollenkaan.

Saari on ollut jatkuvasti asuttu 1300- luvulta lähtien, myös neuvostoaikana. Saaressa onkin säilynyt ainutlaatuinen miljöö. Soratie kulkee saaren läpi pituussuunnassa. Se on kylänraitti, jonka varrella sijaitsee pääosa asutusta, kirkko, seuraintalo, kauppa ja Kelnasen satama. Tien itäpuolella ja satamasta etelään sijaitsee leirintäalue ja hyvä ravintola. Maisemat ja rakennukset ovat ainutlaatuisia, ja taloissa ja puutarhoissa näkyy jonkin vaikeasti määriteltävä omaleimaisuus. Jotenkin tuli mieleen jotkut Lapin kylät, juuri sen oudon ominaisluonteen takia. Kuulemma saarelaiset, joita asuu siellä vakituisesti satakunta, puhuvat myös aivan omaa murrettaan. Aikanaan väkeä on ollut 400. Sama autioitumisen trendi toimii täällä, niinkuin Suomessakin.

Oli lämmintä heinäkuuta, myös Virossa. Satamaa lähin uimaranta on leirintäalueella, mutta sinne kävi suoraan kova tuuli, joten uida ei voinut. Mutta saaren pohjoisispään ranta oli sopivasti katveessa. Parin kilometrin matka mäntykankaiden ja hiekkadyynien läpi rannalle oli ihana. Hienoa hiekkaa, hyvä pohja ja yli 20-asteista vettä. Kyllä kelpasi uida.

Edellisestä käynnistä saarella oli kolme vuotta. Olivatko asiat muuttuneet? Kyllä vain, taloja oli korjattu ja siistitty. Ilmeisesti ihmiset ovat vaurastuneet, saari ei enää ole kuolemassa. Silti tunnelma on yhä entisellään, lumoava. Soratietä oli toisesta päästä päällystetty, ja tuore bitumi oli tahrinut joidenkin veneilijöiden valkeita purjehduskenkiä. Kaikenlaista sattuu. Kelnasen sataman palvelut olivat edelleen varsin minimaaliset. ”Noor kaardivägi”- kalastuskolhoosin entinen talousrakennus toimii edelleen turistikeskuksena, ja se oli saanut seurakseen palvelukioskin. Sen viereiseen taloon oli avattu ihan hyvä kahvila. Vuorolaivalla saapuvia matkailijoita kyydittiin kohteisiinsa neuvostoaikaisten kuorma-autojen lavalla. Satamassa myytiin käsitöitä ym. tavaraa. Ostimme keittiöömme sieltä uuden räsymaton.

Satamassa kerättiin adressia, jossa vedottiin sen puolesta, ettei sataman kehittäminen tuhoaisi sen hienoa miljöötä. Asia vetää haikeaksi. Sataman kehittäminen olisi varmaan tarpeen. Mutta Kelnase on kirjava satama sanan kaikessa merkityksessä. Aluksia maalla ja vedessä. Rakennuksia, satamalaitteita, romua. Eikä mikään ihan viimeisen päälle. Voiko sellainen lumo säilyä?

 Kirjava satama Kelnase.

Viroon ...

Tiikan tämänvuotinen suuri tutkimusmatka suuntautui Viroon. Emme tosin suunnitellet sitä kovin ehdottomasti, mutta kävin kuitenkin Lauttasaaressa John Nurmisen kaupassa ostamassa Itäisen Viron merikorttisarjan.

Ja niin sitten kävi, että kruisailtuamme aikamme Itäisellä Suomenlahdella erilaisten miehistöjen kautta Tiikka suuntasi Kalbådagrundin majakalle ja siitä edelleen kohti itäistä Viroa.

Tässä sitten alkajaisiksi yleisiä huomioita.

Viron rannikon veneilyolosuhteet ovat aika karut. Rannikko on avoin ja suojaton, varsinaista saaristoa ei ole, vaikka kylläkin joitakin suuria ja mielenkiintoisia saaria. Rannat ovat matalat ja kiviset. Luonnonsatamia ei ole. Sinänsä olosuhteet ovat siis aika samankaltaiset kuin Perämerellä - ja siihen olimme jo tottuneet. Viitoitettuja väyliä ei juurikaan  ole, paitsi suurten satamien suulla.

Viron merikortit ovat hyvin yksityiskohtaiset. Siinä ne poikkeavat Ruotsin merikorteista, jota antavat vaikutelman, että yksityiskohtia ja mm syvyysmerkintöjä on jopa piiloteltu. Virolaisissa korteissa rannat näyttävät tavattoman kivisiltä, kiviä on jopa satamien sisäänajoväylillä. Tarkemmin katsoen kivet ovat useimmiten syvällä, ja niiden viereen on suluissa laitettu syvyysmerkintä. Esimerkiksi, jos kuuden metrin syvyisessä vedessä on neljään metriin nouseva nyppylä, se on merkitty kiveksi.  Joten ensi vaikutelma on hälyttävä - ennen kuin siihen tottuu.

Merikortteihin tehdyt vierassataman merkit ovat epäluotettavia. Satamia on merkitty paikkoihin joissa palveluja ei ole, ja satamia puuttuu kartoilta. Viroon kannattaa hankkia John Nurmnisen kaupasta englanninkielinen ja englantilaisen harrastajan tekemä satamaopas. Meillä ei sitä ollut, mutta saimme selailla erään suomalaisen veneilijän satamaopasta. Ennen matkaa ja sen aikana selvittelimme satamia ja niiden palveluja älypuhelimen avulla intermnetistä - mutta yllättävän vähän tietoa löytyi.

Virolaiset veneilevät vähän - varmaan johtuu osin pitkälle karuista olosuhteista. Veneily on kumminkin nousussa, uusia satamia rakennetaan, palveluja kohennetaan ja laitureita parannetaan. Näkee kyllä, ettei asiasta ole vielä paljoa kokemusta. Pahin puute on septitankin tyhjennyspaikkojen puuttuminen jokseenkin kaikkialta, eräs veneilijä sanoi nähneensä likavesiä laskettavan satama-altaaseen.

Satamien vierasveneistä suurin osa oli suomalaisia, sitten oli virolaisia, ja jonkin verran  saksalaisia, venäläisiä ja tanskalaisia. Vierassatamien satamamaksut ovat korkeat, 50-100% korkeammat kuin Suomessa, eikä se ole suhteessa usein niukkoihin palveluihin. Lähes kaikkien satamien lähellä oli kuitenkin ravintoloita, jotka olivat myös paikallisten suosiossa, ruoka oli yllättävän hyvää, ja tietysti halvempaa kuin Suomessa.

Eksotiikkaakin löytyy. Perinteisiä hyvin hoidettuja kylämaisemia. Ja etenkin saarissa ja syrjäseudulla palvelee vielä neuvostoaikaisia sotilaskuorma-autoja, Gazeja ja Uazeja. Usein niiden lavalle on laitettu penkkejä, ja ne hoitavat jonkinlaista paikallisliikennettä.

Merikortit ja veneilytarvikkeet kannattaa hankkia Suomesta, sillä virossa tosiaan veneillään aika vähän. Jos puute yllättää, Piritan satamassa Tallinnassa on kyllä parikin melko hyvää venetarvikemyymälää. Yllättävä ongelma oli, että emme olleet löytää polttospriitä spriikeittimeemme, ei sitten millään, edes Piritasta eikä koko Tallinnasta. Ilmeisesti alkoholin käyttö on ankarasti rajattu juomiseeen.  Lopulta löysin eräältä huoltoasemalta K-metyl nimistä auton polttoaineen lisäainetta (etiketin mukaan 95 % etyylialkoholia, loput propanolia ja isopropanolia). Se toimikin loistavasti, tuoksui paremmalta kuin Sinol, ja oli halpaa.  Vasta retkemme lopussa, Hiidenmaalta Kärdlan satamasta löytyi virallista polttospriitä.

Entä miksi mennä Viroon, noin yleisesti ottaen?  Monestakin syystä. Viron luonto on erilainen ja komea, tavattoman rehevä, pajon kukkia. Ja kultturimaisemat ovat vaikuttavia. Kyläyhteisöt ovat hienoja, ja rakennukset hyvin hoidettuja. Ja suomalaiset tulevat hyvin toimeen virolaisten kanssa, jos ei muuten, niin solkkaamalla suomalaisvirolaista sekakieltä. Virolaiset eivät ole ylenpalttisen sydämellisiä, vaan pikemminkin mukavia ja tutunoloisia. Viron retki oli vielä luultuakin positiivisempi kokemus. Tulemme varmaan toistekin.

Tarkempia havaintoja seuraa ...

Kalbådagrundin kautta kohti Viron rannikkoa.