Baltian kalaherkut

Virossa ja Latviassa on aina kalastettu paljon. Kalalla onkin tärkeä sijansa balttien ruokapöydässä. Kalaa on lähes kaikkialla saatavissa eri tavoin säilöttynä ja savustettuna - ja myös kuivattuna. Erityisesti Latviassa kalaa myytiin erilaisissa pikku kioskeissa, joissa on kyltti "Zivs". Suomalaisissakin kaupoissa on saatavana riikalaista savustettua kilohailia öljyyn säilöttynä - vahvan makuista mutta hyvää.

Matkamme aikana saimme kalaa eri muodoissa. Pärnun torilla näimme myynnissä suuria kuivattuja särkiä - niitä emme kuitenkaan ostaneet. Kihnun saarella ostimme savustettua nokkakalaa eli nokkahaukea, viroksi tuulehaug, Hauelle kala ei kuitenkaan ole sukua. Suomessakin kalaa saadaan satunnaisesti, vaikka se lieneekin erityisesti Riianlahden kala. Sen erikoinen tunnusmerkki on pitkulaisen ruumiin lisäksi vihreät ruodot. Kalakirjossa voidaan todeta, että sen liha on vähäarvoista. Ei ole totta! Savustettu nokkakala on rasvaista ja herkullista.

Ostimme myös kuivatun nokkakalan. Ajattelimme, että kala olisi sopivaa matkaevästä sellaisenaan, vähän samalla tavalla kuin olimme vuosia sitten nähneet Tromssassa norjalaisten lasten jyystävän kuivattuja turskanfileitä. Mutta ei, kala oli hampaillemme toivottoman kovaa ja sitkeää. Joten liotimme sitä vuorokauden vedessä ja keitimme siitä kalakeiton.

Muitakin kaloja pääsi ruokalistallemme. Marinoitua itämeren silliä, savustettua kampelaa, savustettuja Peipsijärven muikkuja, marinoitua kuhaa ja punasimppua.

Nokkakala on kapea mutta hyvänmakuinen.

Lisää Latvian satamia

Seuraava satama Jurmalasta länteen on Mesrags. Emme sinne oikeastaan aikoneet mennä, mutta väsyimme rasittavaan merenkäyntiin ja päätimme yöpyä siellä. Yllättäen paikkakunta oli oikein miellyttävä, ja siellä oli paljon nähtävää. Löysimme helposti pankkiautomaatin ja useita kauppoja, ja kävimme hyvässä kahvila-ravintolassa. Ei hassumpaa.

Seuraavana päivänä jatkoimme Rojaan, missä myös yövyimme. Taas mukava yllätys. Hiukan epämääräinen venesatama oli hyvän hotellin/ravintolan yhteydessä, ja oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Aamulla ajoimme bussilla Latvian äärimmäiseen luoteiskolkkaan, Kolkaan, siellä terävän niemen kärjessä kohtaavat Riianlahti ja Itämeri toisensa.

Kaikki käymämme Latvian sataman olivat vilkkaita kauppasatamia. Satamaan ajavaa tervehtivät ensimmäiseksi korkeat tukkipinot ja puuhakekasat. Latvian talous perustuu pitkälle metsien hyödyntämiseen, ja satamissa vihreää kultaa lastataan ilmeisen vähän jalostetussa muodossa laivoihin. Itse satamat, paitsi Riika, ovat varsin pieniä ja hieman nuhjuisia. Vilkkaissa satamissa lastattiin pieniä rahtilaivoja, ja sisemmissä laitureissa kalastusveneet ja troolarit purkivat lastejaan tai kunnostivat pyydyksiään. Maalauksellisia näkymiä ja satamaromantiikkaa oli tarjolla runsain mitoin.

Venesatamien palvelut olivat varsin sekalaisia ja jopa outoja. Ja toisinaan vasta suunnitelmissa tuleville vuosille. Selvästi asiat ovat kuitenkin kohentumassa. Samoin kun Virossa, yleinen meno on Latviassa varsin rentoa. Aina asiat järjestyvät, tavalla tai toisella. Satamien ja ravintoloiden henkilökunta on kohtalaisen kielitaitoista. Kaupoissa ja toreillakin pärjää. Vain kerran joudun kaivamaan venäjänkielen taitoni rippeet muistini pohjalta, kun piti kysyä, mihin aikaan kalatuotteita myynyt kioski suljetaan.

Tähän loppuu Latvia.

Viron "pienillä" sarilla

Hiidenmaa ja Saarenmaa ovat niin suuria, että niitä ei oikein miellä saariksi. Pienemmät saaret ovat kiinnostavia, niiden eristyneisyys on säilyttänyt omaleimaista kulttuuria - kunhan saari on sen verran suuri että se on aikanaan tullut omillaan toimeen. Muhun saarella kävimme sekä Kuivastun että Lounarannan miellyttävissä satamissa. Kuivastu on myös vilkas lauttasatama.

Kihnu on ehkä omaleimaisin, se oli aikanaan tunnettu merenkävijöistään ja hylkeenpyytäjistään. Käyntimme aikana saarella juhlittiin Kihnun merifestivaaleja. Tarjolla oli matkamuistoja, erilaisia herkkuja, kansanmusiikkia ja muuta ohjelmaa. Saarelaisia kuljetettiin meille jo tuttuun virolaistapaan kuorma-autoilla, joiden lavalla oli penkkejä. Saarella on myös vankka kanta vanhoja sivuvaunullisia moottoripyöriä. Sataman kärjessä oli tanssiesityksiä ja musiikkia, yleisöä viihdytti oululainen kansanmusiikkiyhtye Kassiahastus, ja virolainen punk-yhtye Tuberkuloited innosti yleisön pogoamaan.

Juhlan kunniaksi naiset ja pikkutytötkin olivat kansallispuvuissa. Siihen kuuluu raidallinen monivärinen kihnulaishame ja kirjava päähuivi. Avioituneet naiset lisäävät asuun esiliinan. Kysyimme raitojen merkitystä, koska hameiden kuviot olivat hieman erilaisia. Kuulimme, että usein perheillä on omat mallinsa, vaikka tapa ei ole yhtä säädelty kuin skottien kilteissä. Naisella voi olla monta hametta, kirkkaampia sävyjä iloisiin juhliin ja tummempia, jos on surua.

Suunnilleen samankokoinen Ruhnun saari oli hiljaisempi, ja pienempi Abruka samoin. Saaret ovat kauniita ja perinteiset kylämiljööt viehättävät silmää. Toki saarilla on myös pois muuttaneiden kesäasutusta: se ehkä turvaa niiden tulevaisuutta. 

Kihnun komea majakka.

Kihnun lampaita. Abrukassa näimme myös pitkäsarvista ylämaankarjaa.

 

Tuberkuloited villitsi merifestivaalien juhlakansaa.

Naisia kihnulaishameissaan.

Perinteinen menopeli.

Alas Daugavajokea Jurmalaan

Riika sijaitsee joitakin kilometrejä Daugavajokea eli Väinäjokea yläjuoksuun. Akkuremontin jälkeen suuntasimme jokea alas kohti Jurmalaa.

Riika on merenkäynnin kaupunki, joen varrella on lukemattomia satamia, joissa vanhanmalliset nostokurjet ahkerasti lastaavat laivoja. Suomessa sellaista ei enää näe, satamat ovat muuttuneet runottomiksi konttisatamiksi.

Ennen merta pujahdamme joen sivuhaaraan, moottoriveneet pääsevät sitä myöten kätevästi Jurmalaan. Latvialaisen Erikin neuvoa seuraten emme jää Jurmala Yacht Clubin satamaan, joka on kaukana hiekkarannoista. Ajamme pidemmälle, rautatiesillan lähellä sijaitsevaan yksityiseen kodikkaaseen marinaan.

Jurmala on oikeastaan vain 15 km pitkä kaistale hiekkarantaa, hotelleja, huviloita ja kylpylöitä. Varsinaista kaupunkia tai keskustaa ei ole, tosin jonkinlainen kaupallinen keskus on paikassa jossa joki kaartaa lähimmäs merta. Jurmalaan rakennettiin ensimmäinen kylpylä jo 1700-luvulla. Kukoistuskausi alkoi, kun Riiasta rakennettiin sinne rautatie 1880- luvulla. Satamamme lähellä on Lielupen rautatieasema. Sähköjunia kulkee kumpaankin suuntaan pari kertaa tunnissa, junalla on kätevää tutkia Jurmalan seutua.

Takaisin merelle pääsee pujahtamaan Jurmala Yacht Clubista itään olevasta aukosta. Reitti on aika kiperä. Ei pidä katsoa karttaplotteria vaan seurata väyläviittoja. Joen virtaus on siirtänyt ulosmenoväylää melkoisesti.

 

 

Mutkaton Pärnu

Pärnua sanotaan Viron kesäpääkaupungiksi. Siellä on mutkatonta käydä. Pärnun vanha kaupunki on melko tavanomainen ja aika pieni. Siitä etelään sijaitsevat hiekkarannat ja kylpylät. Minusta Pärnun hienoin nähtävyys on vanhan kaupungin ja rannan välinen upeiden puistojen ja suurien vanhojen puutalojen alue.

Kuivattuja särkiä Pärnun torilla

Virolais karibialaiasta venejuomaa

Aamiaista katetaan, konelaatikko on messin ruokapöytä.

Latvian satamia Riianlahden itärannalla

Kun lähdimme Pärnusta etelään, emme heti halunneet jäädä Kuivižin satamaan, jossa on kuulemma moderni turistikeskus. Halusimme saman tien pidemmälle, ja pysähdyimme vasta Salacgrivaan. jossa piti olla tilava vierassatama. Hiljaisessa lahdessa oli laituri, ja sen portissa ilmoitus, jossa kerrottiin, että satama rakennetaan vuonna 2020. Täällä on toki pieni kaupunki tai kylä. Parin sadan metrin päässä löytyy pankkiautomaatti, ja hieman kauempana huoltoasema, josta ostimme oikein hyviä leivonnaisia matkaevääksi. Rannan ja huoltoaseman välisellä maantiellä jyrisi lähes taukoamaton liikenne raskaita rekka-autoja.

Joten kohti seuraavaa satamaa. Myös Skultessa piti olla vierassatama. Ja niin siellä olikin. Osoittautui että alue on suljettua teollisuusaletta ja samalla jonkinlaista sotilasaluetta. Ja kuitenkin samalla vierasvenesatama. Latviassa kaikki näyttää olevan mahdollista. Veneitä maalla ja vedessä; romua; hylättyjä rapistuneita tehdasrakennuksia ja toisia joissa ehkä tapahtuu jotain.

Tunnelma oli erikoinen. Tuntuu kuin olisimme joutuneet Tarkovskin Stalkerin lavasteisiin. Tuo sielua raastava ja lähes käsittämätön elokuva kuvattiin Tallinnan lähistöllä vuonna 1979. Enää ei Virossa taida tällaista miljöötä löytyä - mutta täällä se vielä on.

Laiturissa on Ruotsin lipun alla vene. Sen omistaja, latvialainen Erik selittää ystävällisesti asioita. Monet latvialaiset ostavat käytettyjä veneitä Ruotsista tai Tanskasta. Verotussyistä ne jätetään usein ostomaan rekisteriin. Siksi täällä näkee paljon veneitä joissa on Ruotsin lippu.

Mukavuuksia satamassa ei ole, paitsi lukittu vessa, jonka avain on lasipurkissa teräksisessä sähkönjakolaatikossa. Erik myös näyttää kuinka suljetusta tehtaan portista voi livahtaa ulos. Siitä ei ole isompaa iloa koska seudulla ei juuri ole asutusta. Rannassa on muitakin veneitä. Paikalle tulee mies lastaamaan tavaraa omaan veneeseensä, Erik esittelee hänet satamaisännäksi. Juttelemme hänen kanssaan, Erik on tosin on kertonut kaiken olennaisen.

Aamulla lahden pohjukkaan tulee kymmenkunta ukkoa selvittelemään kovaäänisesti kalaverkkojaan, osa ajaa veneillään merelle. Kuten niin monessa paikassa ympäri maailmaa, vain vanhat miehet jatkavat perinteistä kalastusta.

Sataman suulla on käynnissä epämääräisiä rakennustöitä. Erikin mukaan siinä rakennetaan uutta venesatamaa, joka avataan muutaman vuoden kukuttua. Ehkä. Lähtiessämme jätämme salapiilon lasipurkkiin Erikin neuvosta yöpymisrahaa satamaisännälle. Ajamme valtavien puupinojen ohi aurinkoiselle merelle. Tukkeja lastataan pieneen laivaan. Tämä satama oli väkevä ja eksoottinen elämys. 

Akkuhuolia

Kihnun saarella jääkaapin varoitusvalo syttyi. Ihmettelimme hieman asiaa, mutta ajattelimme että jääkaappi on ehkä rikki. Kun varoitusvalo syttyi uudelleen, mittailin akkujen jännitteitä. Päädyin lopulta siihen, että toinen akku - talousakku - oli sanonut sopimuksensa irti. Pärjäämme toki yhdellä akulla, mutta jääkaappia ei oikein uskalla käyttää jos ollaan yhden akun varassa.

Sitä paitsi olin melko varma, että uusin molemmat akut vuosi tai kaksi vuotta sitten. Kummallista, että tällaisia asioita ei muista. Joten voisin suositella itselleni ja muille: MUISTA PITÄÄ HUOLTOKIRJAA! Joka tapauksessa vaihdoin akut yhtä aikaa. Voisiko molemmissa olla sama vika? Olisi siis tosiaan syytä hankkia uusi akku. Muutaman päivän päästä oltaisiin Riiassa. Sieltä varmaan saisimme uuden akun.

Riiassa asetuimme City Marinaan, koska se vaikutti suurimmalta. Satama on rauhallisella Kipsalan saarella vastapäätä vanhaa kaupunkia toisella puolen jokea. Veneitä oli satamassa yllättävän vähän ja suurin osa paikallisia. Onneksi satamaisäntä oli paikalla (osoittautui nimittäin, että hän oli enimmäkseen jossain muualla). Hän arveli, että akun voisi saada läheisestä supermarketista, joka oli noin 500 metrin päässä. Varmuuden vuoksi googlasin myös venetarvikeliikkeen reilun kilometrin päästä.

Akun hankkiminen oli hieman mutkikkaampaa. Marketissa ei akkuja ollut, ja venetarvikeliikkeen akut olivat väärän kokoisia. Siellä meille neuvottiin reitti suureen Depo-nimiseen rautakauppaan, toisella puolen jokea muutaman kilometrin päässä. Kauppa muistutti meille tuttua Motonettiä, ja akku löytyikin helposti. Veimme sen taksikyydillä satamaan, ja akun asennus oli hetkessä tehty (onneksi maailmassa on ainakin hieman standardointia). Koko akkukeikka olisi kannattanut hoitaa taksilla - mutta kävellen tutustuu paikkoihin paremmin, ja se on muutenkin hyvää vastapainoa veneessä istumiselle.

Viivyimme Riiassa kaksi yötä. Vanha kaupunki ihmeineen ja hyvine ravintoloineen oli vain pienen kävelymatkan päässä, ja myös uusi näyttävä kansalliskirjasto on tutustumisen arvoinen paikka. Riika on edelleen suomalaisille edullinen kaupunki, paikallisille hintataso on varmaan sietämätön. 

Tiikka City Marinassa, kuutamo ja öinen Riika.

Navigointi ja mieli

Tutustuessani Kihnu-Jõnnin tarinaan ja hänen navigointitaitoihonsa monenlaisia ajatuksia tuli mieleen. Joten pohditaanpa hetki navigointia ja oikein perusteellisesti.

Ymmärrämme navigoinnin merenkulun, ilmailun ja avaruusmatkailun erityistaitona. Mutta asialla on syvällisempi tausta. Navigointi - hallittu tilassa liikkuminen - on elämän perusasioita. Jo lapsena pohdin itse: miten eläimet tietävät, minne niiden pitää mennä? Uusin tutkimus on selvittänyt asiaa. Eläinten hermostossa - jopa hyvin yksinkertaisilla eliöillä - on kartta niiden ympäristöstä. Ihmisillä suunnistamisesta vastaava elin aivoissa on hippokampus eli aivoturso. Se kehittyy jatkuvasti, jopa niin, että jos ihminen harrastaa jatkuvaa muistinvaraista suunnistusta, tuo elin kasvaa niin että muutos havaitaan aivokuvauksessa. Ilmiö on havaittu ainakin Lontoon taksinkuljettajilla.

Takaisin asiaan. Navigoinnista puhuttaessa unohtuu helposti, että siinä on kaksi puolta. Välineiden ja periaatteiden lisäksi tarvitaan myös niitä käyttävän ihmisen henkilökohtainen panos. Navigoinnin täytyy liittyä luontevasti ihmisen synnynnäiseen kykyyn liikkua tilassa. Se täydentää ja laajentaa tuota kykyä, muodostaa laajennetun mentaalisen mielikuvamallin.

Tuntemallamme navigointitaidolla on pitkä perinne. Pohjana on jo antiikissa syntynyt kartografia sekä kulmien ja etäisyyksien mittaus. Astrologian kehitys loi vähitellen navigoinnin vankan matemaattisen ja tieteellisen pohjan.

Kihnu-Jõnnilla ei ollut perinteistä merenkulkukoulutusta. Hänen tunnustettu taitonsa liikkua merellä saattoikin perustua aivojen luontaiseen suunnistuskykyyn, jota hän oli täydentänyt omilla havainnoillaan merillä kulkiessaan. Se olisi pitkälle mentaalista: mielen malleilla navigointia. Tämä on tietenkin spekulointia, emme voi tietää. Mutta tunnetaan toinenkin poikkeuksellinen navigointiperinne, joka perustuu länsimaisista poikkeaviin mielen malleihin. Voimme tutkia sitä, sillä polynesialaiset ovat edelleen keskuudessamme.

Polynesialaiset elävät laajalla alueella eteläisen Tyynenmeren saarilla, ja navigointi on olennainen osa heidän kulttuuriaan. He ovat taitavia merenkulkijoita. Purjekanooteillaan he tekevät satojen mailien pituisia matkoja kaukaisillekin saarille, jotka ovat kaukana näköpiirin takana, varmasti ja eksymättä ja ilman moderneja välineitä. Miten he sen tekevät?

Polynesialainen navigointi perustuu perimätietoon ja mentaalisin malleihin. Eräs keskeinen navigoinnin käsite on etak. Se tarkoittaa jotain kohdetta, kiintopistettä, tai tietynlaista purjehdittavaa matkaa. Etak ei välttämättä ole näkyvissä, eikä se yleensä olekaan. Riittää kun navigaattori tietää, missä se on. Se on osa hänen sisäistä mielen malliaan. Toki kiintopisteitä on paljon, ja lähimmät ovat tärkeitä. Apuna käytetään tietenkin aurinkoa ja yöllä tähtien asemia. Ja tietoa merivirroista ja tuulista. Myös saarten yläpuolelle usein syntyvät pilvet ja merilinnut antavat navigoinnin lisätietoa.

Polynesialaiset eivät tee karttoja, he eivät edes tunne sellaista käsitettä. Kartta on länsimaista kulttuurivaikutusta, jonka he ovat tulleet tuntemaan. Perinteiselle navigoinnille kartta ei anna mitään. Mutta polynesialaiset osaava rakentaa tikuista ja vahasta navigointimalleja. Ne eivät sisällä geometrista paikkatietoa, vaan käsitesuhteita. Ne ovat navigoinnin mielikuvamalleja.

Tietoa polynesialaisesta navigoinnista: Donald S. Johnson ja Juha Nurminen: Meritie – Navigoinnin historia (2007); Thomas Gladwin: East is a big bird (1970).

Kyllä nolottaa

Ammatissani, teknologian kehittäjänä ja laatuihmisenä olen oppinut, että myös epäonnistumiset ja virheet pitää tuoda esille ja pohtia läpi. Ei siksi että halutaan osoittaa sormella tai etsiä syyllisiä. Vaan koska maailma edistyy myös ja hyvin paljon virheiden kautta. Vaikka sitten kuinka nolottaisi. Myös lääkärit tuntevat tämän tosiasian. Kuolleet palvelevat eläviä.

Ajoimme latvialaisesta Rojan satamasta kohti Viroa ja Ruhnun saarta. Tuuli oli laitavastainen, ehkä 6 - 7 metriä sekunnissa. Ei mitenkään kova, mutta Riianlahdelle ominainen jyrkkä ja korkea aallokko ryskytti venettä aika lailla. Jossain vaiheessa Maija sanoi, että ihan kuin tuntuisi polttoaineen hajua. Hiljensin vauhtia ja tutkin nopeasti tankkien letkut, hanat, suodattimet, pumpun - ei mitään vuotoa. Jäljelle jäi keulapiikki, missä olivat varakanisterit, kaksi 20 litran jerrykannua. Ja aivan oikein, toisen jerrykannun korkki oli raollaan ja polttoainetta läikkyi.

Tiikan keulapiikissä on juuri sopiva kolo kahdelle jerrykannulle. Ehkä se on suorastaan suunniteltu niin. Vaikka kolo on ahdas, olin varmistanut kannujen kiinnityksen kahdella kuormaliinalla. Toinen liina painoi kannuja alaspäin pohjatasoa vastaan, jotta kannut eivät merenkäynnissä pomppisi. Toinen hihna oli poikittainen, se kiristi tankit keulapollarin pystysuoraa tukipylvästä vastaan, jotta ne eivät heiluisi sivusuunnassa.

Olin ollut kiinnitykseen varsin tyytyväinen. Mutta nyt, katsoessani keulapiikkiin koin äkillisen valaistumisen. Joskus käy niin. Äkkiä näkee asian, jota ei mitenkään ole älynnyt, kristallinkirkkaana, se on kuin selvänäkemisen hetki. Kiinnitystapa, joka oli tuntunut niin hyvältä, olikin suorastaan idioottimainen. Merenkäynnissä kanisterit olivat hieman liikahdelleet, ja vaakasuora hihna oli liukunut ylös, kunne se oli lipsahtanut pakaltaan. Onnettomuudeksi se oli lipsahtanut korkin alle ja raottanut sitä. (Näissä vanhoissa kannuissa ei ole korkin lukitustappia niinkuin uudemmissa). Kiinnitin hihnat uudelleen - ja seuraavassa satamassa mietin TODELLA TARKKAAN, miten ne pitää pujottaa myös kahvojen ympäri.

Onneksi polttoainetta ei ollut läikkynyt kuin muutama desilitra. Joten piti harjata pesuaineliuoksella kannut ja keulapiikki ja niin paljon pilssiä kuin mahdollista. Muutamana päivänä huuhdeltiin pilssiä, ja lopulta polttoaineen haju hälveni.

Niin, mistä se nimi jerrykannu oikein tulee? Historia on yllättävän pitkä ja menee toiseen maailmansotaan. Amerikkalaisten käyttämät polttoainekanisterit olivat kelvottomia. Niitä oli hankala käsitellä ja ne vuotivat. Sitten he saivat sotasaaliiksi saksalaisia kanistereita. Saksan armeijan standardikanisterit, Wehrmachts Einheitskanister, olivat täysin ylivoimaisia. Teräksiset kannut ovat käsittelyn kannalta juuri oikean muotoisia, niissä on helppokäyttöinen ja luotettava korkki ja tukevat kantokahvat, ja kylkiin on prässätty tyypillisen muotoinen jäykistävä kuvio. Amerikkalaiset alkoivat kopioida kanistereja, ja samoin venäläiset. Lopulta myös aina niin "puolueettomat" ruotsalaiset tekivät oman versionsa.

Jerry puolestaan on poliittisesti neutraali nimitys saksalaisista: jerry = german.

Veneessäni on yksi venäläisvalmisteinen kanisteri. Se on pyöreänkö, hieman improvisoidun oloinen. Toinen kanisteri on ruotsalainen. Se on kolmella kruunulla koristeltu, kulmikkaampi, hyvin säntillinen ja asiallinen, lagom.

Lapsuudessani, 1960- luvulla, veneilijät käyttivät paljon myös 10 litran kanistereja. Vanhoista kuvista hoksasin niiden alkuperän. Ne olivat entisiä pirtukanistereja.

Jerrykannujen historia on kirjoitettu.

Kihnu-Jõnn

Virolaisista matkamuistomyymälöistä voi ostaa erilaisina versioina pienen merimieslakkiin sonnustautuneen piippua polttelevan ukkelin, joka on varustettu nimellä Kihnu-Jõnn. Tämän niminen henkilö on ollut oikeasti olemassa, hän on Viron ylivoimaisesti kuuluisin merenkävijä.

Kihnu-Jõnn eli Enn Uuetoa (1848-1913) oli virolainen laivakapteeni, ja kotoisin Riianlahden pohjoisosan Kihnu- saarelta. Hän kuljetti menestyksellä hankaliakin aluksia ja hankalillakin reiteillä. Hän oli itseoppinut, ja hänellä oli ainutlaatuinen taito liikkua merellä. Niinpä hänelle myönnettiin ansioistaan kapteenin arvonimi, olihan noloa että näin taitava mies kuljetti suuriakin laivoja ilman virallista asemaa.

Väitetään, että Jõnn ei käyttänyt kompassia. Tähän en oikein usko. Sekstanttia hän ei kuitenkaan tuntenut. Hänen palatessa ensimmäiseltä Atlantin ylitykseltään tuulet puhalsivat hänen laivansa Englannin kanaalin asemasta Pohjois-Norjaan. Itämerellä sekstantti olikin hyödytön, mutta Atlantilla oli toisin. Ilmeisesti Jõnn osasi jatkossa ottaa myös Golf-virran huomioon.

Kihnun saarella kävijä näkee satamasta lähtiessään tienviitan, joka osoittaa Rock City- nimiseen paikkaan. Se onkin ravintola, mutta ei toki mikään nuorison menopaikka. Rock City oli Kihnu- Jõnnin viimeisen laivan nimi. Se haaksirikkoutui talvimyrskyssä Tanskan rannikolla vuonna 1913, ja samalla hukkui myös sen kapteeni.

Erilaiset meret

Minulta on kysytty jo muutamaankin kertaan, millaista on veneillä Viron ja Latvian vesillä. Jotain yleistä varmaan voi sanoa.

Suomenlahdelle ominaista suojaista saaristoa ei ole. Jos on liikkunut Pohjanlahdella ja Perämerellä, tilanne on oikeastaan tuttu. Viitoitettuja väyliä ei juurikaan ole, ainoastaan isompien satamien sisäänmenoreitit on hyvin merkitty. Ja mm. Dirhamista Haapsaluun ja Pärnuun on viitoitetut väylät. Satelliittinavigaattori on siis enemmän kun hyödyllinen, sillä selvästi erottuvia kiintopisteitä on vähän. Paperikartat on ilman muuta oltava - niinkuin tietysti muutenkin.

Hiidenmaasta ja Wormsin saaresta etelään on laaja - kymmenien mailien levyinen - ja hyvin matala merialue, veden syvyys yleisesti nelisen metriä. Tällä alueella pienikin tuuli nostaa aaltoja. 5 - 6 sekuntimetrin tuuli nostaa jo melkoisen aallokon.

Varsinainen Riianlahti eli Liivinmeri on laaja, Suomenlahtea paljon leveämpi. Myös se on matala, enimmäkseen parikymmentä metriä syvä. Myös Riianlahdelle on tyypillistä korkea ja jyrkkä aallokko pienilläkin tuulilla - ja rannikon lähellä on usein ikävän tuntuinen ristiaallokko.

Riianlahden vesi ei ole erityisen suolaista, eikä myöskään kovin kirkasta. Jokivettä on seassa paljon.

Liikennettä on Riianlahdella vähän. Riiasta suuntautuu jonkin verran rahtilaivaliikennettä suoraan itämerelle. Pärnusta paljon vähemmän. Toinen liikenteen laji on lauttaliikenne lähinnä Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Jokunen lautta ajelee silloin tällöin Kihnun ja Ruhnun saarille. Kalastusta harjoitetaan verkkoveneillä ja troolareilla, mutta meri on kovin suuri. On siis silmin nähden varsin hiljaista.

On kuitenkin syytä olla tarkkana suurten satamien lähellä, sillä kalanpyydyksiä asetetaan jopa yllättävän syvään veteen

Satamat on sitten oma lukunsa. Niistä myöhemmin.

Sinne ja takaisin - eli Riianlahden ympäri

Tiikka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Osin juhlan kunniaksi päätimme toteuttaa erään vireillä olleen suunnitelman: lähtisimme kiertämään Riianlahtea. Sen pidemmälle emme varmaan lähtisikään - no onhan Tiikka tosin kiertänyt myös Perämeren pohjukkaa.

Juhlakierros alkoi Helsingistä, ja koska halusimme nopeasti eteenpäin, ensimmäinen yöpymispaikka oli Naissaari. Se kun on kätevästi matkan varrella. Naissaaressa odotti kuitenkin pieni yllätys. Saaren satamaa myllättiin perin pohjin. Muutakin oli tapahtunut. Saaren kapearautainen rautatie oli korjattu ainakin etelään vievältä osuudelta, ja satamassa oli pikku veturi ja vaunu, ilmeisesti matkailijoiden kuljetukseen. Kävelimme etelään kohti Pekan erikoista metsäkahvilaa, joka onneksi oli entisellään - ja Pekka nukkumassa riippumatossa. Pihalla tapasimme edelliseltä vuodelta tutun Virolaisnaisen ja kaksi lasta.

On hyvä että satamia kunnostetaan. Hiukan minua ihmetytti raju remontti ensimmäisen maailmansodan aikaisessa sotasatamassa. Sen jyhkeä aallonmurtaja oli purettu, jätetty vain pohja uudelle aallonmurtajalle. Itse ajattelen että paikalla olisi kulttuurihistoriallista arvoa.

En ottanut reissuun tietokonetta, vaan esitän jälkikäteen joitain huomioita. Tämä ei siis ole reaaliaikainen matkakertomus. Matka kesti käytännössä heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa - olimme säävaraukseksi valmistautuneet vielä yhteen matkaviikkoon, jota ei suotuisien tuulien ansiosta tarvittu. 
 

Hiidenmaa, Saarenmaa ja Riianlahti satamineen

Mistä se vesi taas tulee

Veneilijä tietää, että veneessä veden pitää olla vesirajan alapuolella. Mutta erityisesti puuveneen omistaja huomaa, että vettä tulee myös ylhäältä ja se etsii itselleen outoja reittejä. Olin vuosikausia ihmetellyt, miten vettä näyttää ilmaantuvan kajuutan yläkulmiin. Tänä keväänä tilanne oli erityisen huono, ja piti ryhtyä tutkimaan tarkemmin.  

Aloin siis purkaa kajuutan yläreunassa olevia listoja Kävi ilmi, että veneen kattoa oli muutettu joskus ennen kuin minä veneen hommasin. Alun perin kajuutan ulkokatteena varmaan oli ollut maalattu kangas. Jossain vaiheessa katteeksi oli vaihdettu 1970- luvulla yleinen muovitettu kate, jossa on pieniä salmiakkikuvioita. Katteen etuna on paitsi vedenpitävyys, myös se, että se ei ole märkänäkään liukas. Kate oli vedetty vanhan puulistan yli ja kiinnitetty paikoilleen ruuvaamalla päälle alumiinilistat.

Ilmeisesti rakenne on huono, niin ainakin päättelin. Vesi osaa mennä alumiinilistan ja puulistan väliin ja jäädä kostuttamaan puulistaa. Kun olin jo vuosia yrittänyt rakoja tilkitä, päätin nyt purkaa koko rakenteen. Irrotin alumiinilistat ja puulistan päälle liimatun muovikatteen. Sen alla oleva mahonkilista olikin huonossa kunnossa, ja noin puolet listoista piti vaihtaa. Aika paljon, kun on sekä etu- että takakajuutta. Löysin onneksi oikean paksuista mahonkilistaa espoolaisesta puutavaraliikkeestä. Se oli tosin liian leveää, piti työstää se kapeammaksi. Päätin tehdä sen vasta kun olin ruuvannut ja liimannut (polyuretaanipuuliimalla) uuden listan paikalleen. Se onnistui, kun sahasin listaan uria parin sentin välein, ja poistin varovasti ensin taltalla ja sitten hiomakoneella ylimääräisen puun. Näin sain listan juuri kajuutan katon tasalle. Varovaisuus mahongin työstössä on tarpeen, sillä mahonki on oikukasta puuta: se lohkeaa minne haluaa, eikä aina nätisti syiden suuntaan.

Alumiinilistoja en tietenkään enää pannut paikalleen. Ne olivat oikeastaan olleet ongelman lähde. Joutivat mennä metallinkierrätykseen.

Olisin myös uusinut kajuutan katteen, mutta se olisi isompi työ, enkä osannut päättää millaisen katteen laitan. Jätinkin vanhan katteen katon tasaiselle osalle, Leikkasin sen veitsellä irti listan reunaa myöten ja työstin siihen 3 - 4 mm uran kittiä varten. Onneksi löysin saumaan katteen väristä Sikafleksiä. Lopputulos oli - noh ehkä tyydyttävä. Nyt vain pitää toivoa, että lopputulos pitää myös vettä.

Tällaisessa askartelussa meni tämä kevät. Hieman odottamaton remontti - mitä sattuu aika usein.

Veden tuhot paljastuivat.

Naissaari - geopolitiikka, luontoa ja kulttuuria

Viron Naissaaren asuttivat aikanaan suomalaiset ja ruotsalaiset hylkeenpyytäjät. Siitä johtuu, että saaren kartoissa esiintyy ruotsinkielisiä nimiä. Kielet katoavat, paikannimet jäävät. Saaren esihistoria jäi minulle hieman hämäräksi, mutta varsinainen asuttaminen lienee tapahtunut 1200-1400 luvulla. Hämäräksi jäi myös saaren nimi, ”Terra feminarum”. Myyttinen jo antiikissa tunnettu naisten hallitsema valtakunta, joka sijoitettiin jonnekin pohjolaan. Entä sen muinainen nimi ”kvenland”? Tuliko siitä jotenkin ”finland”? Naissaari on tietysti lähinnä Manner-Eurooppaa, siitäköhän se nimi saareen tarttui. Ruotsiksi saari on Nargö.

Naissaaren sijainti on strateginen, sillä se on vain 12 km päässä Tallinnasta. Suuren Pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 ruotsalaisilta venäläisille. Pietari Suuri rakensi Naissaaren eteläkärkeen linnoituksen suojaamaan Tallinnaa. Linnoituksesta on enää jäljellä tähdenmuotoiset maavallit. Maailmansodan uhatessa tsaari Nikolai II alkoi vuonna 1912 rakentaa saarelle Pietari Suurelle nimettyä merilinnoitusta – siihen kuului myös Suomen puolelta Mäkiluoto. Tuolta ajalta on saaren nykyisen sataman jykevä aallonmurtaja, joukko rakennuksia ja bunkkereita, ja peräti 37 km kapearaiteista rautatietä. Maailmansotien välillä väestö sai palata Naissaareen. Itsenäistyneen Viron aikana rakennettiin rannikkotykkejä, jotka yhdessä suomalaisten patterien kanssa sulkivat Suomenlahden. Jatkosodan aikana Saksa ja Suomi miehittivät Naissaaren. Kun Neuvostoliitto liitti Viron itseensä, saaren asukkaat siirrettiin taas kerran pois, ja saaresta tuli sotilasalue. Laajennettiin vanhaa kasarmialuetta, rakennettiin ohjuspatteri ja miinatehdas. Ehkäpä miinoja tehtailtiin jo tsaarin aikana: rautateitä pitkin miinat oli helppo kuljettaa satamaan sotalaivoihin. Viron uudelleen itsenäistyttyä sotilaat lähtivät saarelta, ja saaresta tuli luonnonsuojelualue. Siviiliasutus palautui vain pieneltä osin. Rautatiet, bunkkerit ja suuri määrä miinojen kuoria jäi turistikohteiksi. Nykyisin saari on hiljalleen elpymässä. Saari on suosittu retki- ja lomakohde, jonne tulee useampi laivavuoro päivässä. Satamaan ei ole edelleenkään vedetty sähköä, vaan se on aurinkopaneelien ja aggregaattien varassa. Saarella järjestetään kesäisin tapahtumia ja festivaaleja. Saarella on myös ainutlaatuinen ja monipuolinen luonto, josta ei tässä sen enempää.

Tulipa tiukka paketti taustoja. Mutta nyt viimekesäiseen käyntiin. Saareen on hyvä tutustua kävelemällä satamasta etelään vievää tietä, ja siitä saaren eteläreunaa myöten aina linnoituksen raunioille, kirkolle ja vanhalle hautausmaalle. Jo muutaman kilometrin päästä tulee vastaan eksoottinen metsäkahvila ”Rähnipesä” (se ei tarkoita mitään riehakasta, vaan tikanpesää). Kahvilaa pitää Pekka-niminen mies. Tapasimme hänet jo kolme vuotta sitten, hän ajelutti turisteja junaradalla. Nyt tämä huvi on sakon uhalla kielletty radan huonon kunnon takia.

Pekan luona tapaamme myös saaren suomalaisen riistapäällikön, nimi taisi olla Erkki. Hänen isänsä oli jatkosodan aikana saarta miehittämässä. Erkki oli ihastunut saareen, ja päästyään eläkkeelle hän muutti sinne. Hän vastaa saaren villisikakannasta – aivan totta, sellaiseen elukkaan saattaa saarella törmätä. Erkki hoitaa asiaa järjestämällä tarvittaessa metsästysmatkoja. Pekalla oli seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja hän kutsui meidät juhliin. Ehkä hän kutsui kaikki kahvilassa pistäytyjät. Lupasimme tulla, jos olemme paikalla.

Seuraavana päivänä olimmekin paikalla. Virolainen kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste asuu saarella, ja järjestää kesäisin Nargen musiikkifestivaalit. Hän on rakennuttanut saarelle jopa konserttisalin. Satamavahdin avulla saimme ostettua nettiliput konserttiin, jossa esiintyi kuoro Estonian voices. Konsertti oli hieno, ja sieltä palatessa päätimme vielä mennä Pekan syntymäpäiville. Pihalla paloi nuotio, ja tarjolla oli suuret kattilat lammaspataa ja perunoita - ja oli myös saatavana erilaisia juomia. Pekka oli vahvasti juhlatuulella, enkä tiedä muistiko hän meitä, mutta ilta oli hauska. Istuimme suomalais-virolais-venäläis-saksalais-amerikkalaisessa seurueessa pitkään. Aamun jo hieman sarastaessa astelimme pyörällä päästämme ratakiskoja pitkin kohti satamaa. Sellaista ehti tapahtua parin päivän vierailun aikana, eikä tässä ollut edes kaikki.

Joukkoliikennettä

Eksoottinen kahvila

Pekan syntymäpäivillä

Lumoavalla Pranglin saarella

Kesällä käytiin Virossa. Aikaa ei ollut pidempään kierrokseen, mutta tarkoitus oli esitellä vieraalle pari ainutlaatuista paikkaa, joihin harva suomalainen tutustuu. Toki saarelle pääsee oman veneen lisäksi myös vuoroaluksella Tallinnasta.

Pranglin saari sijaitsee Tallinnasta kymmenkunta mailia itään. Se on reilun viiden kilometrin pituinen. Rannat ovat matalat, mutta satama on suojainen, ja sinne on ruopattu linjatauluin ja viitoin merkitty väylä. Satama on varsin pieni, ja hyvillä ilmoilla täynnä vierasveneitä. Saareen liikennöi säännöllisesti vuoroalus, ja saari onkin virolaisten suosittu retki- ja lomakohde. En ihmettele ollenkaan.

Saari on ollut jatkuvasti asuttu 1300- luvulta lähtien, myös neuvostoaikana. Saaressa onkin säilynyt ainutlaatuinen miljöö. Soratie kulkee saaren läpi pituussuunnassa. Se on kylänraitti, jonka varrella sijaitsee pääosa asutusta, kirkko, seuraintalo, kauppa ja Kelnasen satama. Tien itäpuolella ja satamasta etelään sijaitsee leirintäalue ja hyvä ravintola. Maisemat ja rakennukset ovat ainutlaatuisia, ja taloissa ja puutarhoissa näkyy jonkin vaikeasti määriteltävä omaleimaisuus. Jotenkin tuli mieleen jotkut Lapin kylät, juuri sen oudon ominaisluonteen takia. Kuulemma saarelaiset, joita asuu siellä vakituisesti satakunta, puhuvat myös aivan omaa murrettaan. Aikanaan väkeä on ollut 400. Sama autioitumisen trendi toimii täällä, niinkuin Suomessakin.

Oli lämmintä heinäkuuta, myös Virossa. Satamaa lähin uimaranta on leirintäalueella, mutta sinne kävi suoraan kova tuuli, joten uida ei voinut. Mutta saaren pohjoisispään ranta oli sopivasti katveessa. Parin kilometrin matka mäntykankaiden ja hiekkadyynien läpi rannalle oli ihana. Hienoa hiekkaa, hyvä pohja ja yli 20-asteista vettä. Kyllä kelpasi uida.

Edellisestä käynnistä saarella oli kolme vuotta. Olivatko asiat muuttuneet? Kyllä vain, taloja oli korjattu ja siistitty. Ilmeisesti ihmiset ovat vaurastuneet, saari ei enää ole kuolemassa. Silti tunnelma on yhä entisellään, lumoava. Soratietä oli toisesta päästä päällystetty, ja tuore bitumi oli tahrinut joidenkin veneilijöiden valkeita purjehduskenkiä. Kaikenlaista sattuu. Kelnasen sataman palvelut olivat edelleen varsin minimaaliset. ”Noor kaardivägi”- kalastuskolhoosin entinen talousrakennus toimii edelleen turistikeskuksena, ja se oli saanut seurakseen palvelukioskin. Sen viereiseen taloon oli avattu ihan hyvä kahvila. Vuorolaivalla saapuvia matkailijoita kyydittiin kohteisiinsa neuvostoaikaisten kuorma-autojen lavalla. Satamassa myytiin käsitöitä ym. tavaraa. Ostimme keittiöömme sieltä uuden räsymaton.

Satamassa kerättiin adressia, jossa vedottiin sen puolesta, ettei sataman kehittäminen tuhoaisi sen hienoa miljöötä. Asia vetää haikeaksi. Sataman kehittäminen olisi varmaan tarpeen. Mutta Kelnase on kirjava satama sanan kaikessa merkityksessä. Aluksia maalla ja vedessä. Rakennuksia, satamalaitteita, romua. Eikä mikään ihan viimeisen päälle. Voiko sellainen lumo säilyä?

 Kirjava satama Kelnase.

Moottori ym. huolia

Huomaan laiminlyöneeni blogiani, mutta aion korjata asiaa. Nyt kesän alkaessa voisi olla paikallaan katsaus huolto- ja korjausasioihin. Ehkä niistä on hyötyä jollekin.

Syksyllä huomasin, että veneen vasemman kyljen keskellä oli intialaisen elefantin korvan kokoinen tumma läiskä. Keväällä syy selvisi. Täkin ja laidan yhtymäkohdassa ollut kitti- tai liimasauma oli jostain syystä raottunut muutaman sentin matkalta, ja vesi oli tunkenut kylkilaudoituksen lakan ja puun väliin. Outoa, mutta kaikenlaista voi sattua. Eipä muuta kun raappausta, kuivattelua, kittausta, hiontaa ja lakkausta. Näin parhaaksi uusia koko täkin ja reunalistojen pintakäsittelyn, jotta asia ei toistuisi. Työtä aika lailla, mutta onneksi sain aputyövoimaa. Puuveneen omistajan iloja, joten ei siitä sen enempää. 

Ja sitten moottoriasiat. Koneesta en ole vamaan kertonut, että se on Perkins Perama M30, noin vuodelta 1990.

Aiemmin olen kertonut, kuinka pari vuotta sitten startti sanoi itsensä irti. Osasyynä saattoi olla pakosarjan ja pakoputken välinen liitosmuhvi. Sitä hoidettiin hitsaamalla. Samalla vaihdettiin kampiakselin vauhtipyörän puoleinen stefa, koska koneessa oli ollut öljyvuotoa.

No seuraava vika. Kesällä 2016 koneella oli ilmavaivoja, eli aina välillä kone ei käynnistynyt, ennen kuin polttoainejärjestelmä ilmattiin. Lisäksi näytti esiintyvän polttoaine- ja öljyvuotoa. Vaihdoin siirtopumpun, koska se oli eräs epäilty, ja aika helppo homma. Vaan ei auttanut.

Joten keväällä 2017 Vantaan diesel-asennuksen miehet kävi irrottamassa pumpun sisuskalut, ja veivät samalla suuttimet huoltoon. Ja se auttoi, ilmavaivat loppuivat ja kone alkoi hyrrätä tasaisesti. Kaikki hyvin, mutta pakosarjan muhvi vuoti edelleen, ja öljyvuotokaan ei poistunut. Tilasin syksyllä pakosarjaan uuden liitosmuhvin, se oli nätin näköinen ja ruostumatonta terästä.

Tänä keväänä Vantaan diesel-asennus sai tulla uudelleen tutkimaan moottoria. He löysivätkin öljyvuodon paikan. Se oli polttoaine- ja vesipumpun pyöritysakselin tiiviste, ja sen vaihtamiseksi pumppu piti taas irrottaa. Samalla huollettiin vesipumppu ja vaihdettiin kampiakselin etupään stefa. Itse vaihdoin pakosarjan muhvin uuteen. Se olikin hankala homma. Ruuvit ja mutterit oli ruostuneet, ja tilaa niiden avaamiselle oli tavattoman vähän. Lisäksi muhvin pakokaasujen poistoputki sojotti hieman eri suuntaan kuin ennen. Sain tapella sen kiusankappaleen kanssa ainakin viisi tuntia.

Venekin oli helteisen kevään ja pitkän remontin takia ravistunut pahasti, joten onneksi päätin laittaa Hempelin Proof 10 venekittiä auenneisiin saumoihin. Vene vuoti silti aika lailla, mutta pysyi pumppaamalla pinnalla. Vuoto loppui kumminkin noin kuudessa tunnissa. Ja mikä parasta, ei ole öljy- eikä polttoainevuotoa, ja moottori kehrää.

Nyt vain kohti uusia seikkailuja!

Kiusankappale

Jatulin tarhassa

Veneilijä voi löytää jatulintarhan melkein mistä vain: Suomenlahdelta, Saaristomereltä tai Pohjanlahdelta. Ja kun sellaisen löytää, tulee lähes ajattelematta mieleen, mitä pitää tehdä. Pitää kävellä se läpi. Ja näin jatulintarhoja on varmaan aikanaan käytettykin. Vaikka niitä on joskus myös pelätty. Nehän voivat olla muinaisten pelottavien jättiläisten, jatulien taikakuvioita.

Jatulintarhojen historia katoaa muinaisuuden hämärään. Niitä ja sen kaltaisia kivilabyrinttejä on löydetty lähes kaikkialta vanhasta maailmasta: Euroopasta, Lähi-idästä ja Intiasta. Osa niistä on ikivanhoja. Niiden tarkoitusta ei tarkkaan tiedetä, tai sitten niitä on ollut useita. Ne saattavat liittyä uskontoihin, riitteihin ja taikoihin. Muuta selitystä ei oikein ole - ja jostain syystä niitä kuitenkin on tehty.

Kippari on löytänyt kymmenisen jatulintarhaa, osan Perämereltä ja osan itäiseltä Suomenlahdelta. Osa niistä on selvästi ikivanhoja, osa aivan uusia. Kirkko on luultavasti yrittänyt hävittää pakanallisia jatulintarhoja, mutta koska niitä on kuvattu vanhoissa kirkkojen seinämaalauksissa, niille on myös annettu kristillistä symboliarvoa. Näyttää siltä, että jatulintarhojen latominen on keskeytymätön perinne, meidän aikanamme niitä varmaan tehdään lähinnä huvin vuoksi. Se kuulostaa jotenkin hienolta. Menneisyys jatkuu meissä, vaikka emme aina ymmärrä syytä.

Komea jatulintarha Mustaviirissä, itäisellä Suomenlahdella.

Kulttuuria Kustavissa

Kävimme kyläilemässä Iniössä, ja meidät houkuteltiin lähtevään Kustaviin Volter Kilpi-päiville. Mikäpä siinä. Myös Kustavin vierasvenesatama osoittautui mainioksi, ja satamassa on erinomainen ja suosittu ravintola. Kuntakeskukseen, missä kulttuuritapahtumaa vietetään on parin kilometrin kävelymatka. Kylällä on myös iso marketti ja muitakin kauppoja.

On perin merkillistä, miten suhteellisen vähän luetun ja myös melko vähän kirjoittaneen kustavilaisen kirjailijan ympärille on syntynyt niin laaja ja suosittu kulttuuritapahtuma. Mutta Volter Kilpi (1847-1939) onkin sitten kirjoittanut todella painavaa tekstiä. Hän on Aleksis kiven ohella suomalaisen kirjallisuuden suurmiehiä. 

Volter Kilven tiiliskiviromaani "Alastalon salissa" on suomalaisen meriromaanin ylittämätön klassikko. Se on melkein pakko lukea! Kirja sijoittuu purjelaivakauden loistoaikaan 1800- luvun puoliväliin. Siinä kuvataan, kuinka kustavilaiset isäntämiehet kokoontuvat Alastalon suureen saliin merkitäkseen osakkuutensa suunniteltuun uuteen parkkilaivaan. Kirja on siis yhden iltapäivän tapahtumia kuvaava romaani. Se pitää kuitenkin sisällään useita kertomuksia tai pienoisromaaneja, joista "Albatrossin tarina" on julkaistu myös erillisenä. Mutta miksi tyytyä vähempään, kun voi yhtä hyvin lukea koko kirjan! 

Kirjalla on tosin haastava maine. Sitä on joskus verrattu James Joycen Odysseukseen, mutta kun Joycen kirja on fantasisoivaa tajunnanvirtaa, Kilpi kirjoittaa jykevää realistista tekstiä. Kustavi on suomenkielistä seutua, mutta kirja ei ole mikään murrepakina. Kilpi on kehittänyt omanlaisensa kielityylin, siinä hän astelee Aleksis Kiven jäljillä. Kirjan kynnyksenä pidetään jaksoa, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä. Kohtaukseen on uhrattu peräti 60 painosivua. Se on eräänlainen pakollinen riitti, jonka läpäistyään lukija tempautuu kirjan imuun. 

Joten siitä kirjaa lukemaan! Se on suorituksena kuin Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla idästä länteen. Merenkulkijoiden tapaan törkeää liioittelua, mutta näin voi kyllä komeasti kehuskella!

Keskiaikainen Korppoo

Verkanin venesatama on lähellä Korppoon kirkonkylää. Sen verran kai voi sanoa. Korppoo kun on nykyään osa Paraisten "kaupunkia", niin että nimissä on vaikea olla tarkka. No, joka tapauksessa Korppoo on entinen kunta. Venesatama on oikein hyvä ja satamassa on myös erinomainen ravintola.

Mikä ilo on kävellä satamasta reilun kilometrin matka kirkonkylään! Kaunis ja rehevä lounaissuomen luonto, kukkia, isoja vanhoja puita, joukossa myös paksuja vaahteroita ja tammia. Ja kauniita vanhoja ja uudempiakin taloja. Todellista kulttuurimaisemaa. Ja miten masentavaa on tulla kyläkeskukseen, johon ilmeisesti on aikanaan iskenyt 70- luvun modernisointivimma. Siistiä .. mutta aukeaa, modernia ja kauhean rumaa. Samanlaisen masennuksen olen kokenut monessa muussakin vanhassa kyläkeskuksessa - yksi masentavimpia oli Ilomantsi.

Mutta onhan jotain vanhasta sentään jäljellä. Hiukan syrjässä nököttää Korppoon keskiaikainen harmaakivikirkko, pyhän Mikaelin kirkko, arkkienkelin mukaan nimetty. Sinne heti turvaan. Siellähän lepakonsiipinen ja miekkaa heiluttava arkkienkeliä esittävä puuveistos odottaakin. Kirkossa muistan, että olenhan ollut täällä aiemminkin. Vuonna 2010 pyöräilimme vaimon kanssa saariston rengasreitin läpi, ja silloin valokuvasin kirkkoa. Kirkossa on nimittäin ainutlaatuisia keskiaikaisia seinämaalauksia. Ne oli maalattu piiloon uskonpuhdistuksen (mikä törkeä ja yksipuolinen sana) jälkeisessä puritaanisessa uskonkiihkossa. Onneksi ne on onnistuttu suurelta osin palauttamaan, kun kirkkoa restauroitiin 1980- luvulla.

Kirkon opaslehtisessä väitetään, että keskiaikaiset maalaukset ovat taiteellisesti vähäarvoisia. Johan on outo väite! Tuntematon kirkkomaalari on piirtänyt ilmavan keveitä ja iloisia kuvia, hurjalla luovuudella ja taidesuunnista piittaamatta. Seinään on maalattu jopa jatulintarha, täysin pakanallinen kuvio. Nuo maalaukset saavat ajattelemaan keskiaikaa uudella tavalla. Minun on pakko liittää tähän maalauksista ottamiani valokuvia.

   

   

 

    

Syvä, sininen meri

Moni ihminen on ihaillut, erityisesti Kreikan saaristossa, miten syvän siniseltä Välimeri näyttää. Minäkin olen sitä ihmetellyt kaukaisessa Koronin kylässä. Ja miksei Itämeri ole yhtä sininen?
 

Mutta ehkä se onkin. Korppoon ulkopuolella on Stora Hästön saari. Saari on ollut lähisaarien kalastajilla hevosten laidunmaana, siitä nimi. Metsähallitus on merkannut saaren retkipaikaksi, ja rakentanut grillipaikan ja huussin. Saaressa onkin mainio suojainen lahti, joka on hyvä satama useimmilla tuulilla - jopa itätuulella, jos asettuu poukaman eteläiselle reunalle. Ja saarella on hieno luontopolku.

Tämä on juuri se saari, jolta löytyy myös vedenalainen luontopolku. Kaksikin, toinen snorkkelisukeltajille ja toinen laitesukeltajille. Minulla ei ollut laseja mukana, joten valitsin maanpäällisen luontopolun. Jossain vaiheessa tuo polku nousee korkean kallion päälle, josta aukeaa näkymä etelään, merelle päin. Ja sama huikaiseva tunne kuin Kreikassa. Miten meri voikin olla noin sininen. 

Niin, miten? Alan miettiä selityksiä, ja luulen keksivänikin. Täällä Suomen matalalla rannikoilla katsomme yleensä merta läheltä meren pinnan tasoa. Välimeri aukeaa ihailtavaksi usein joltain korkealta näköalapaikalta, josta mereen katsotaan alaspäin, varsin jyrkässä kulmassa. Juuri niinkuin Stora Hästön kalliolta, ja sieltä katsoen meri on aivan yhtä sininen.

Nyt täytyy tunnustaa, että olen värisokea. Mutta koska sininen on se väri, jonka näen kirkkaimpana, minulla lienee tässä oikeus puhua väreistä. Joten minulle meren sininen on syvä ja lämmin. Mutta olen huomannut, että syksyllä, kun vedet kylmenevät, meren väri muuttuu. Lämpimästä ultramariinista se alkaa taittua kylmempään preussinsiniseen päin. Ja taas mietin syytä. Aaltoileeko kylmä merivesi eri tavalla kuin kesällä? En oikein usko siihen. Ehkäpä vesi on erilaista, siinä on vähemmän planktonia, ja auringon säteet painuvat heti syvään kirkkaaseen veteen. Ja aurinko on matalalla, ja sävyltään punaisempi, jolloin kontrasti meren siniseen taittaa sen värin hieman vihreään. Ehkä.

Stora Hästön suojainen lahti. Se sinisempi meri on vastakkaisella
puolella - mutta tuskin se kuvassa niin sininen olisi!