Kirkkaille vesille

Biologien mukaan Perämeri on lähes luonnontilassa. Olkoon niin, mutta Oulun ja Kemin välisellä merialueella tilanne on aika masentava. Valtavat ojitetut suot ja metsät ja maatalousalueet puskevat humusta ja ravinteita pohjanmaan jokia myöten mereen. Merivesi on sameahkoa, ja muistuttaa väriltään amerikkalaista kahvia. Meressä on niukasti kasveja, levät eivät vähäsuolaisessa meressä menesty. Rehevöityneillä alueilla pohjasta nosee paria lajia meriruohoa.

Ruotsin puolella vesi on kirkasta, kiitos harvan asutuksen ja vähäisen taloudellisen toiminnan.

Merenkurkkua lähestyttäessä vesi kirkastuu. Perämeren valtaisat vesimassat laimentavat jokiveden näkymättömiin. Kippari säikähti jo Maakallassa pohjassa näkyviä kiviä, vaikka vettä olli metritolkulla.

Merenkurkussa kasvaa jo ruskolevää, ja sinisimpukat valtaavat vapaat merenpohjan kasvupaikat ja levien varret. Muutos näkyy jo linnustossa. Ulkomerellä venettä tervehtivät ruokit. Uteliaat linnut eivät millään voi ohittaa venettä, vaan lentävät kohti ja kaartavat yli vasemmalle. Aina vasemmalle, miksihän? Sitten ne palaavat uudelleen. Ja ehkä kolmannenkin kerran. Merenkurkusta alkavat myös valtavat haahkaparvet. Yli puolet kaikista näkemistämme linnuista on haahkoja!

Maluurit ja Tukholman herrat

Maluurit sijaitsee Ruotsin puolella, aivan Perämeren pohjoisosassa, avomerellä, parikymmentä kilometriä mantereelta. Se on myös vanhoja Hailuotolaisten pyyntisaaria, ja saarella on asiaan kuuluva kirkko. Puita saarella ei kirkon rakentamisaikaan ollut, nyt on muutama. Saarella on erinomainen, kaikilta tuulilta suojattu satamalahti. Niinpä se on myös ollut satakunta vuotta luotsien tukikohta, josta käsin on opastettu laivoja Perämeren pohjoisiin satamiin.

Valitettavasti tuo lahti on maankohoamisen takia mataloitunut. Nyt siihen pääsee veneet, joiden syväys on alle metrin. Luotsitoiminta kävi 1970-luvulla mahdottomaksi. Niinpä Ruotsin merenkulkulaitos päätti rakentaa uuden sataman. Tukholman insinöörit suunnittelivat sataman saaaren syvälle pohjoisrannalle. Paikallisia asukkaita ei tietenkään kuunneltu. Rannalle valettiin teräsbetonista massiivinen satama-allas laitureineen. Rannalle rakennettiin moderni luotsiasema, ja myös pikku vaja, missä dieselkäyttöinen generaattori jauhaa sähköä. Tekniikan voitto luonnosta oli täydellinen.

Iloa kesti vain muutaman vuoden. Perämeren ahtojäät nostavat ulkosaarten rannalle jopa kymmenen metrein korkuisia jäävalleja. Ahtojäät murskasivat satamarakennelmat täydellisesti, ja puskivat satama-altaan jäännökset täyteen soraa. Nyt on jäljellä vain muutama betonimöhkäle.

Nykyisin saarella on vain ruotsalaisia kesävieraita, jotka asuttavat vanhoja kalastajamökkejä. Luotsien dieselgeneraattori sytkyttelee lomalaisille edelleen sähköä. Saaren muita ihmeitä on 1930-luvulla haaksirikkoutuneen suuren puisen purjealuksen hylky. Sen käyttökelpoiset osat on aikoja sitten viety pois, jäljellä on kylkien ja kansien kaaria ja lankkuja, sekä vanhan rautaisen vesitankin jäännökset.

Uudesta luotsisatamasta ei jäänyt paljoa jäljelle.

Perämeren mäkiviikot

Hailuodon saarella Oulun edustalla on aikanaan ollut merkittävä kalastajayhteisö, mutta toki tuo suuri saari tarjoaa elinkeinon myös maatalouden harjoittajille. Sana "hai" saaren nimessä ei tarkoita haikalaa, vaan hailia eli silakkaa.

Hailuodon vedet eivät kuitenkaan kovin hyvin soveltuneet perinteiseen silakan kalastukseen. Vilkaisu merikorttiin vahvistaa, että sopivia matalia särkkiä ei saaren lähellä juuri ole. Ehkä vain tämä seikka voi selittää, miksi Hailuodon kalastajat kesäisin suuntasivat purtensa luoteeseen, suojattomalle ja vaaralliselle sadan kilometrin avomeritaipaleelle kohti perämeren pohjukkaa, Maluureillle ja Sandskärille. Autonomian ajalla hailuotolaiset kalastajat neuvottelivat jopa itselleen erioikeuden kalastaa noilla valtakunnanrajan taakse jääneillä saarilla.

Mitä mahtoikaan seurata siitä, kun sekä naimattomat että perheelliset miehet lähtivät yhdessä nuorten naisten kanssa viikkokausiksi noille eristetyille saarille, ja jättivät vaimot lapsineen kotivahdeiksi.? Ainakin paljon juttuja ja juoruja. Tätä aihepiiriä on kuvannut Matti Hälli kirjassaan "Isä Jumalan ilveilijä". Erikoisempia nuorten huvituksia oli mäenlasku Sandskärin huimilla hiekkadyyneillä. Ja ehkä huveja oli muitakin...

Sandskärin saaren erikoisuus ovat sen valtavat hiekkamuodostelmat, kuten "kauhanvarsi" ja kaksi "stadionia". Saaren eteläosassa on vanha ja suojainen kalasatama ja vanha kirkko. Nykyajan veneilijä voi rantautua tuohon nykyisin viitoitettuun satamaan, tai sitten, hyvällä säällä, "kauhanvarren" itäiselle puolelle.

Sandskärin eteläinen "stadion"vastaa mitoiltaan olympiastadionia. Pitkospuut on laitettu suojaamaan arkaa luontoa.

Navigointia Itämerellä

Perämeren veneilijät väittävät joskus olevansa taitavampia kuin Suomenlahdella liikkuvat. Saattaa asiassa olla jotain perääkin. Perämeren rannikko on pääosin avoimerta vailla suojaisia saaristoja. Silti vedet ovat matalia ja karikkoisia. Lisäksi vesi on tummaa ja sameaa, matalikot eivät tyynellä ilmalla näy - niinkuin ne näkyivät vielä 1800- luvulla, jolloin purjelaivat luottivat paljon tähystykseen. Merkityt väylät puuttuvat suurelta osin rannikkoa ja avomeritaipaleet ovat pitkiä. Navigointitaitoja todella tarvitaan.

Kun 10 vuotta sitten ajoin veneeni etelästä Perämerelle, hankin satelliittinavigaattorin. Se osoittautui silloisen kalliin hintansa arvoiseksi Pohjanlahden laajoilla, viitoittamattomilla vesilakeuksilla. Olen koettanut yhdistää sen käytön perinteiseen navigointiin siten että säilytän tuntuman todelliseen sijaintiin ja kiintopisteisiin. Siksi käytän satelliittinavigaattoria vain kun se on tarpeellinen: pitkillä avomerireiteillä ja huonon näkyvyyden oloissa. Varmistan aina navigaattorin antaman suunnan tarkistusmittauksilla. Eräs periaate on, että jos navigaattori menisi äkkiä epäkuntoon, siitä aiheutuisi vain lievää epämukavuutta. Karttaplotteria en hanki. Uskon että se turmelee pahasti ihmisten veneilytaitoja.

Merellä huomaa, kuinka läheistä sukua merenkulku on tähtitieteelle. Kartat, harppi , viivain ja kulmamitta ovat tärkeimmät apuneuvot - ja tietysti kompassi. Tähtitiede ja navigointi syntyivät rinnakkain antiikin ajan Välimerellä. Vastaava kehitys tapahtui myös Polynesiassa, mutta johti erilaiseen tulokseen - koska olosuhteet olivat erilaisia.

Merenkulkijan työvälineet

Hyvästit keltavihreille merikorteille

Merikortit (vain maakravut ja virkamiehet puhuvat kartoista) ovat meillä ikimuistoisista ajoista olleet keltavihreitä. Nyt EU:n myötä asia on muuttunut. Kai joku "asiantuntija" on saanut päähänsä ettei meri voi olla keltaista, vaan pitää se värjätä siniseksi.

Suomessa käytetyt vanhat keltavihreät kortit olivat erinomaisia. Niissä on tieheästi syvyysmerkintöjä, jotka perustuvat alun perin venäläisten tekemiin luotauksiin. Kippari näki Gullkronan luotsituvassa alueen vanhoja venäläisiä merikortteja, jotka olivat erittäin yksityiskohtaisia ja kauniisti piirrettyjä.

Vanha venäjän ajan merikortti

Itsenäisyyden ajan keltavihreät kortit olivat myös selkeitä lukea, viivan paksuus oli juuri sopiva, ja matalan veden keltainen väri erottuu myös hämärässä, aivan toisin kuin nykyisten eurokorttien sininen. Ero oli aivan selvä verrattuna vaikka Ruotsin puolen kortteihin, jotlka tuntuivat leikkikartoilta.

Keltainen merikortti

Nyt on eurobyrokratia pilannut tämänkin asian. Ohuiden viivojen takia kortteja on vaikea lukea, ja piirrostapa on muutenkin sekavampi. Miksi ihmeessä linjataulu on nyt kolmion sijasta tappi? Aivan oma valituksen aihe on sitten viitoitusjärjestelmän muuttaminen, joka on hiukan vanhempi juttu.

Sininen merikortti

Kovaa elämää

Perämerellä kulkija joutuu joskus saarelle, jonka historia saa hänet ihmetyksen valtaan. Nuo pienet ja matalat, jopa alle neliöklilometrin kokoisen kivikasat alkoivat nousta merestä 1400-luvulla. Niiden kukoistuskautena 1700- ja 1800 luvulla pienellä saarella saattoi elää jopa kymmeniä perheitä- eikä monella saaarella olluit edes kunnon satamaa, vaan veneet vedettiin rannalle edes hiukan suojaiseen paikkaan.

Toimeentulon ehdot olivat äärimmäisen niukat. Elämän turvasi kala, lähinnä silakka, ja hylkeet, joista saatiin arvokasta lihaa, nahkaa ja traania. Ja kova työ. Mutta jotain tämä kertoo myös koko Suomesta. Ankaraa on ollut myös peräpohjolassa. Alkeellinen maatalous ja katovuodet ovat pakottaneet halkemaan elantoa ulkomeren pieniltä ludoilta.

Joillekin näistä aikanaan puuttomista saarista on rakennettu jopa kirkko, uittamalla tukit mantereelta. Kirkko oli raskaana taakkana kalastajien niskoilla. Tuon ajan uskonnolliset olot olivat nykykielellä sanoen fundamentalistiset. Kirkossa oli pakko käydä sakon uhalla. Saarelaiset purjehtivat henkensä kaupalla mantereen kirkkoihin - tai kuljettivat pappia omaan kirkkoonsa - ja maksoivat vielä papin palkankin.

Näitä vanhoja kalastajien kotisaaria ovat muun muassa Maakalla, Tankar, Selkäsarvi, Maaluurit ja Sandskär. Näistä kaksi viimeistä ovat niin ihmeellisiä, että ne ansaitsevat aivan oman kertomuksnsa.

Nykypäivän kävijälle saarilla avautuu omalaaatuinen karu kauneus, jollaista ein ole missään muualla.

Selkäsarven särkkiä

Tuulivoimaa

Tuulimyllypuistot ovat Perämerellä jo tavallinen näky. Vilkaisu merikortttiin osoittaa, että Perämeri on suorastaan ihanteellinen tuulivoiman tuottamiseen. Rannikot ovat pääosin saarettomia ja harvaan asuttuja. Vedet ovat rantojen lähellä matalia, ja jopa kaukana merellä löytyy matalia luotoja tai vedenalaisia särkkiä, joille on helppo rakentaa. Perämerellä liikkujat toisaalta tietävät alueen perin tuuliseksi. Miksi siis ei rakennettaisi?

Taloudellisia realiteetteja toki on. Sähkön siirtoverkkoa joudutaan vahvistamaan, ja talvisin ahtojäät ovat todellinen riski kaikile merenpohjasta nouseville rakenteille. Mutta tämä riski on jo opittu hallitsemaan, vaikka se tuokin lisäkustannuksia.

Entä ne pluspuolet? Tuulivoima alkaa jo olla teknologisesti kypsää, joten myllyillä on edessään vuosikymmenien tuotantokausi. Kun rakentaminen ja huolto on kuoletettu, jokainen tuotettu megawatti on ilmainen ja syntyy ilman ekosysteemiin kohdistuvaa rasitusta.

Ainoaksi energiamuodoksi tuulivoima ei kelpaa, mutta täydentävänä energianlähteemä se on arvokas. Uudet tariffimuodot, aktiivinen kulutuksen ohjaus ja muut energian hyödyntämistä parantavat järjestelyt vain lisäävät sen edullisuutta.

Etelässä käyty tuulimyllyjen vastainen kampanjointi on kuin toiselta planeetalta. Kippari on yöpynyt monessa venesatamassa tuulimyllyjen katveessa, jopa alle 50 metrin päässä lähimmästä myllystä. Voin vakuuttaa, että ne ovat käytännössä äänettömiä. Myllyn ääni syntyy roottorin lapojen suhinasta ja vanhemman mallisten myllyjen vaihteiston hurinasta. Äänen voi kuulla kun menee aivan viereen seisomaan, muuten se hukkuu tuulen kohinaan jo alle sadan metrin pässä - ja tyynellä mylly ei pyöri. Kuolleita lintuja ei myllyjen alla todellakaan löydy, vaikka linnut eivät niitä pelkää, vaan lentävät tyynesti myös pyörivän myllyn lapojen välistä. Jos joku ei ole tuulimyllyä nähnyt, voin kertoa, että ne pyörivät hämmästyttävän verkkaisesti. Etenkin uudet ja kaikkein tehokkaimmat.

Rakentamisen vesistöhaittoja en osaa pitää vakavina - verrattuna esimerkiksi väylien ja satamien ruopppaamisen ja merenpohjan maa-ainesten noston kaltaisiin hyvin tavallisiin töihin joissa pohjaa myllätään aivan eri suuruusluokassa. Näistä en olle nähnyt meteliä nostettavan.

Jäljelle jää siis maisemahaitta. Siksi myllyt pitää tehdä avomerelle, ja mieluiten Selkä- ja Perämerelle. Tervetuloa, myllynrakentajat. Tilaa on tuhansille myllyille, jopa enemmällekin. Valehtelematta!