tiistai 4. elokuuta 2009

Kovaa elämää

Perämerellä kulkija joutuu joskus saarelle, jonka historia saa hänet ihmetyksen valtaan. Nuo pienet ja matalat, jopa alle neliöklilometrin kokoisen kivikasat alkoivat nousta merestä 1400-luvulla. Niiden kukoistuskautena 1700- ja 1800 luvulla pienellä saarella saattoi elää jopa kymmeniä perheitä- eikä monella saaarella olluit edes kunnon satamaa, vaan veneet vedettiin rannalle edes hiukan suojaiseen paikkaan.

Toimeentulon ehdot olivat äärimmäisen niukat. Elämän turvasi kala, lähinnä silakka, ja hylkeet, joista saatiin arvokasta lihaa, nahkaa ja traania. Ja kova työ. Mutta jotain tämä kertoo myös koko Suomesta. Ankaraa on ollut myös peräpohjolassa. Alkeellinen maatalous ja katovuodet ovat pakottaneet halkemaan elantoa ulkomeren pieniltä ludoilta.

Joillekin näistä aikanaan puuttomista saarista on rakennettu jopa kirkko, uittamalla tukit mantereelta. Kirkko oli raskaana taakkana kalastajien niskoilla. Tuon ajan uskonnolliset olot olivat nykykielellä sanoen fundamentalistiset. Kirkossa oli pakko käydä sakon uhalla. Saarelaiset purjehtivat henkensä kaupalla mantereen kirkkoihin - tai kuljettivat pappia omaan kirkkoonsa - ja maksoivat vielä papin palkankin.

Näitä vanhoja kalastajien kotisaaria ovat muun muassa Maakalla, Tankar, Selkäsarvi, Maaluurit ja Sandskär. Näistä kaksi viimeistä ovat niin ihmeellisiä, että ne ansaitsevat aivan oman kertomuksnsa.

Nykypäivän kävijälle saarilla avautuu omalaaatuinen karu kauneus, jollaista ein ole missään muualla.



Selkäsarven särkkiä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti