Hailuodon vedet eivät kuitenkaan kovin hyvin soveltuneet perinteiseen silakan kalastukseen. Vilkaisu merikorttiin vahvistaa, että sopivia matalia särkkiä ei saaren lähellä juuri ole. Ehkä vain tämä seikka voi selittää, miksi Hailuodon kalastajat kesäisin suuntasivat purtensa luoteeseen, suojattomalle ja vaaralliselle sadan kilometrin avomeritaipaleelle kohti perämeren pohjukkaa, Maluureillle ja Sandskärille. Autonomian ajalla hailuotolaiset kalastajat neuvottelivat jopa itselleen erioikeuden kalastaa noilla valtakunnanrajan taakse jääneillä saarilla.
Mitä mahtoikaan seurata siitä, kun sekä naimattomat että perheelliset miehet lähtivät yhdessä nuorten naisten kanssa viikkokausiksi noille eristetyille saarille, ja jättivät vaimot lapsineen kotivahdeiksi.? Ainakin paljon juttuja ja juoruja. Tätä aihepiiriä on kuvannut Matti Hälli kirjassaan "Isä Jumalan ilveilijä". Erikoisempia nuorten huvituksia oli mäenlasku Sandskärin huimilla hiekkadyyneillä. Ja ehkä huveja oli muitakin...
Sandskärin saaren erikoisuus ovat sen valtavat hiekkamuodostelmat, kuten "kauhanvarsi" ja kaksi "stadionia". Saaren eteläosassa on vanha ja suojainen kalasatama ja vanha kirkko. Nykyajan veneilijä voi rantautua tuohon nykyisin viitoitettuun satamaan, tai sitten, hyvällä säällä, "kauhanvarren" itäiselle puolelle.
Sandskärin eteläinen "stadion"vastaa mitoiltaan olympiastadionia. Pitkospuut on laitettu suojaamaan arkaa luontoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti