Navigointia Itämerellä

Perämeren veneilijät väittävät joskus olevansa taitavampia kuin Suomenlahdella liikkuvat. Saattaa asiassa olla jotain perääkin. Perämeren rannikko on pääosin avoimerta vailla suojaisia saaristoja. Silti vedet ovat matalia ja karikkoisia. Lisäksi vesi on tummaa ja sameaa, matalikot eivät tyynellä ilmalla näy - niinkuin ne näkyivät vielä 1800- luvulla, jolloin purjelaivat luottivat paljon tähystykseen. Merkityt väylät puuttuvat suurelta osin rannikkoa ja avomeritaipaleet ovat pitkiä. Navigointitaitoja todella tarvitaan.

Kun 10 vuotta sitten ajoin veneeni etelästä Perämerelle, hankin satelliittinavigaattorin. Se osoittautui silloisen kalliin hintansa arvoiseksi Pohjanlahden laajoilla, viitoittamattomilla vesilakeuksilla. Olen koettanut yhdistää sen käytön perinteiseen navigointiin siten että säilytän tuntuman todelliseen sijaintiin ja kiintopisteisiin. Siksi käytän satelliittinavigaattoria vain kun se on tarpeellinen: pitkillä avomerireiteillä ja huonon näkyvyyden oloissa. Varmistan aina navigaattorin antaman suunnan tarkistusmittauksilla. Eräs periaate on, että jos navigaattori menisi äkkiä epäkuntoon, siitä aiheutuisi vain lievää epämukavuutta. Karttaplotteria en hanki. Uskon että se turmelee pahasti ihmisten veneilytaitoja.

Merellä huomaa, kuinka läheistä sukua merenkulku on tähtitieteelle. Kartat, harppi , viivain ja kulmamitta ovat tärkeimmät apuneuvot - ja tietysti kompassi. Tähtitiede ja navigointi syntyivät rinnakkain antiikin ajan Välimerellä. Vastaava kehitys tapahtui myös Polynesiassa, mutta johti erilaiseen tulokseen - koska olosuhteet olivat erilaisia.

Merenkulkijan työvälineet