Kihnu-Jõnn

Virolaisista matkamuistomyymälöistä voi ostaa erilaisina versioina pienen merimieslakkiin sonnustautuneen piippua polttelevan ukkelin, joka on varustettu nimellä Kihnu-Jõnn. Tämän niminen henkilö on ollut oikeasti olemassa, hän on Viron ylivoimaisesti kuuluisin merenkävijä.

Kihnu-Jõnn eli Enn Uuetoa (1848-1913) oli virolainen laivakapteeni, ja kotoisin Riianlahden pohjoisosan Kihnu- saarelta. Hän kuljetti menestyksellä hankaliakin aluksia ja hankalillakin reiteillä. Hän oli itseoppinut, ja hänellä oli ainutlaatuinen taito liikkua merellä. Niinpä hänelle myönnettiin ansioistaan kapteenin arvonimi, olihan noloa että näin taitava mies kuljetti suuriakin laivoja ilman virallista asemaa.

Väitetään, että Jõnn ei käyttänyt kompassia. Tähän en oikein usko. Sekstanttia hän ei kuitenkaan tuntenut. Hänen palatessa ensimmäiseltä Atlantin ylitykseltään tuulet puhalsivat hänen laivansa Englannin kanaalin asemasta Pohjois-Norjaan. Itämerellä sekstantti olikin hyödytön, mutta Atlantilla oli toisin. Ilmeisesti Jõnn osasi jatkossa ottaa myös Golf-virran huomioon.

Kihnun saarella kävijä näkee satamasta lähtiessään tienviitan, joka osoittaa Rock City- nimiseen paikkaan. Se onkin ravintola, mutta ei toki mikään nuorison menopaikka. Rock City oli Kihnu- Jõnnin viimeisen laivan nimi. Se haaksirikkoutui talvimyrskyssä Tanskan rannikolla vuonna 1913, ja samalla hukkui myös sen kapteeni.

Erilaiset meret

Minulta on kysytty jo muutamaankin kertaan, millaista on veneillä Viron ja Latvian vesillä. Jotain yleistä varmaan voi sanoa.

Suomenlahdelle ominaista suojaista saaristoa ei ole. Jos on liikkunut Pohjanlahdella ja Perämerellä, tilanne on oikeastaan tuttu. Viitoitettuja väyliä ei juurikaan ole, ainoastaan isompien satamien sisäänmenoreitit on hyvin merkitty. Ja mm. Dirhamista Haapsaluun ja Pärnuun on viitoitetut väylät. Satelliittinavigaattori on siis enemmän kun hyödyllinen, sillä selvästi erottuvia kiintopisteitä on vähän. Paperikartat on ilman muuta oltava - niinkuin tietysti muutenkin.

Hiidenmaasta ja Wormsin saaresta etelään on laaja - kymmenien mailien levyinen - ja hyvin matala merialue, veden syvyys yleisesti nelisen metriä. Tällä alueella pienikin tuuli nostaa aaltoja. 5 - 6 sekuntimetrin tuuli nostaa jo melkoisen aallokon.

Varsinainen Riianlahti eli Liivinmeri on laaja, Suomenlahtea paljon leveämpi. Myös se on matala, enimmäkseen parikymmentä metriä syvä. Myös Riianlahdelle on tyypillistä korkea ja jyrkkä aallokko pienilläkin tuulilla - ja rannikon lähellä on usein ikävän tuntuinen ristiaallokko.

Riianlahden vesi ei ole erityisen suolaista, eikä myöskään kovin kirkasta. Jokivettä on seassa paljon.

Liikennettä on Riianlahdella vähän. Riiasta suuntautuu jonkin verran rahtilaivaliikennettä suoraan itämerelle. Pärnusta paljon vähemmän. Toinen liikenteen laji on lauttaliikenne lähinnä Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Jokunen lautta ajelee silloin tällöin Kihnun ja Ruhnun saarille. Kalastusta harjoitetaan verkkoveneillä ja troolareilla, mutta meri on kovin suuri. On siis silmin nähden varsin hiljaista.

On kuitenkin syytä olla tarkkana suurten satamien lähellä, sillä kalanpyydyksiä asetetaan jopa yllättävän syvään veteen

Satamat on sitten oma lukunsa. Niistä myöhemmin.

Sinne ja takaisin - eli Riianlahden ympäri

Tiikka täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Osin juhlan kunniaksi päätimme toteuttaa erään vireillä olleen suunnitelman: lähtisimme kiertämään Riianlahtea. Sen pidemmälle emme varmaan lähtisikään - no onhan Tiikka tosin kiertänyt myös Perämeren pohjukkaa.

Juhlakierros alkoi Helsingistä, ja koska halusimme nopeasti eteenpäin, ensimmäinen yöpymispaikka oli Naissaari. Se kun on kätevästi matkan varrella. Naissaaressa odotti kuitenkin pieni yllätys. Saaren satamaa myllättiin perin pohjin. Muutakin oli tapahtunut. Saaren kapearautainen rautatie oli korjattu ainakin etelään vievältä osuudelta, ja satamassa oli pikku veturi ja vaunu, ilmeisesti matkailijoiden kuljetukseen. Kävelimme etelään kohti Pekan erikoista metsäkahvilaa, joka onneksi oli entisellään - ja Pekka nukkumassa riippumatossa. Pihalla tapasimme edelliseltä vuodelta tutun Virolaisnaisen ja kaksi lasta.

On hyvä että satamia kunnostetaan. Hiukan minua ihmetytti raju remontti ensimmäisen maailmansodan aikaisessa sotasatamassa. Sen jyhkeä aallonmurtaja oli purettu, jätetty vain pohja uudelle aallonmurtajalle. Itse ajattelen että paikalla olisi kulttuurihistoriallista arvoa.

En ottanut reissuun tietokonetta, vaan esitän jälkikäteen joitain huomioita. Tämä ei siis ole reaaliaikainen matkakertomus. Matka kesti käytännössä heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa - olimme säävaraukseksi valmistautuneet vielä yhteen matkaviikkoon, jota ei suotuisien tuulien ansiosta tarvittu. 
 

Hiidenmaa, Saarenmaa ja Riianlahti satamineen

Mistä se vesi taas tulee

Veneilijä tietää, että veneessä veden pitää olla vesirajan alapuolella. Mutta erityisesti puuveneen omistaja huomaa, että vettä tulee myös ylhäältä ja se etsii itselleen outoja reittejä. Olin vuosikausia ihmetellyt, miten vettä näyttää ilmaantuvan kajuutan yläkulmiin. Tänä keväänä tilanne oli erityisen huono, ja piti ryhtyä tutkimaan tarkemmin.  

Aloin siis purkaa kajuutan yläreunassa olevia listoja Kävi ilmi, että veneen kattoa oli muutettu joskus ennen kuin minä veneen hommasin. Alun perin kajuutan ulkokatteena varmaan oli ollut maalattu kangas. Jossain vaiheessa katteeksi oli vaihdettu 1970- luvulla yleinen muovitettu kate, jossa on pieniä salmiakkikuvioita. Katteen etuna on paitsi vedenpitävyys, myös se, että se ei ole märkänäkään liukas. Kate oli vedetty vanhan puulistan yli ja kiinnitetty paikoilleen ruuvaamalla päälle alumiinilistat.

Ilmeisesti rakenne on huono, niin ainakin päättelin. Vesi osaa mennä alumiinilistan ja puulistan väliin ja jäädä kostuttamaan puulistaa. Kun olin jo vuosia yrittänyt rakoja tilkitä, päätin nyt purkaa koko rakenteen. Irrotin alumiinilistat ja puulistan päälle liimatun muovikatteen. Sen alla oleva mahonkilista olikin huonossa kunnossa, ja noin puolet listoista piti vaihtaa. Aika paljon, kun on sekä etu- että takakajuutta. Löysin onneksi oikean paksuista mahonkilistaa espoolaisesta puutavaraliikkeestä. Se oli tosin liian leveää, piti työstää se kapeammaksi. Päätin tehdä sen vasta kun olin ruuvannut ja liimannut (polyuretaanipuuliimalla) uuden listan paikalleen. Se onnistui, kun sahasin listaan uria parin sentin välein, ja poistin varovasti ensin taltalla ja sitten hiomakoneella ylimääräisen puun. Näin sain listan juuri kajuutan katon tasalle. Varovaisuus mahongin työstössä on tarpeen, sillä mahonki on oikukasta puuta: se lohkeaa minne haluaa, eikä aina nätisti syiden suuntaan.

Alumiinilistoja en tietenkään enää pannut paikalleen. Ne olivat oikeastaan olleet ongelman lähde. Joutivat mennä metallinkierrätykseen.

Olisin myös uusinut kajuutan katteen, mutta se olisi isompi työ, enkä osannut päättää millaisen katteen laitan. Jätinkin vanhan katteen katon tasaiselle osalle, Leikkasin sen veitsellä irti listan reunaa myöten ja työstin siihen 3 - 4 mm uran kittiä varten. Onneksi löysin saumaan katteen väristä Sikafleksiä. Lopputulos oli - noh ehkä tyydyttävä. Nyt vain pitää toivoa, että lopputulos pitää myös vettä.

Tällaisessa askartelussa meni tämä kevät. Hieman odottamaton remontti - mitä sattuu aika usein.

Veden tuhot paljastuivat.

Naissaari - geopolitiikka, luontoa ja kulttuuria

Viron Naissaaren asuttivat aikanaan suomalaiset ja ruotsalaiset hylkeenpyytäjät. Siitä johtuu, että saaren kartoissa esiintyy ruotsinkielisiä nimiä. Kielet katoavat, paikannimet jäävät. Saaren esihistoria jäi minulle hieman hämäräksi, mutta varsinainen asuttaminen lienee tapahtunut 1200-1400 luvulla. Hämäräksi jäi myös saaren nimi, ”Terra feminarum”. Myyttinen jo antiikissa tunnettu naisten hallitsema valtakunta, joka sijoitettiin jonnekin pohjolaan. Entä sen muinainen nimi ”kvenland”? Tuliko siitä jotenkin ”finland”? Naissaari on tietysti lähinnä Manner-Eurooppaa, siitäköhän se nimi saareen tarttui. Ruotsiksi saari on Nargö.

Naissaaren sijainti on strateginen, sillä se on vain 12 km päässä Tallinnasta. Suuren Pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 ruotsalaisilta venäläisille. Pietari Suuri rakensi Naissaaren eteläkärkeen linnoituksen suojaamaan Tallinnaa. Linnoituksesta on enää jäljellä tähdenmuotoiset maavallit. Maailmansodan uhatessa tsaari Nikolai II alkoi vuonna 1912 rakentaa saarelle Pietari Suurelle nimettyä merilinnoitusta – siihen kuului myös Suomen puolelta Mäkiluoto. Tuolta ajalta on saaren nykyisen sataman jykevä aallonmurtaja, joukko rakennuksia ja bunkkereita, ja peräti 37 km kapearaiteista rautatietä. Maailmansotien välillä väestö sai palata Naissaareen. Itsenäistyneen Viron aikana rakennettiin rannikkotykkejä, jotka yhdessä suomalaisten patterien kanssa sulkivat Suomenlahden. Jatkosodan aikana Saksa ja Suomi miehittivät Naissaaren. Kun Neuvostoliitto liitti Viron itseensä, saaren asukkaat siirrettiin taas kerran pois, ja saaresta tuli sotilasalue. Laajennettiin vanhaa kasarmialuetta, rakennettiin ohjuspatteri ja miinatehdas. Ehkäpä miinoja tehtailtiin jo tsaarin aikana: rautateitä pitkin miinat oli helppo kuljettaa satamaan sotalaivoihin. Viron uudelleen itsenäistyttyä sotilaat lähtivät saarelta, ja saaresta tuli luonnonsuojelualue. Siviiliasutus palautui vain pieneltä osin. Rautatiet, bunkkerit ja suuri määrä miinojen kuoria jäi turistikohteiksi. Nykyisin saari on hiljalleen elpymässä. Saari on suosittu retki- ja lomakohde, jonne tulee useampi laivavuoro päivässä. Satamaan ei ole edelleenkään vedetty sähköä, vaan se on aurinkopaneelien ja aggregaattien varassa. Saarella järjestetään kesäisin tapahtumia ja festivaaleja. Saarella on myös ainutlaatuinen ja monipuolinen luonto, josta ei tässä sen enempää.

Tulipa tiukka paketti taustoja. Mutta nyt viimekesäiseen käyntiin. Saareen on hyvä tutustua kävelemällä satamasta etelään vievää tietä, ja siitä saaren eteläreunaa myöten aina linnoituksen raunioille, kirkolle ja vanhalle hautausmaalle. Jo muutaman kilometrin päästä tulee vastaan eksoottinen metsäkahvila ”Rähnipesä” (se ei tarkoita mitään riehakasta, vaan tikanpesää). Kahvilaa pitää Pekka-niminen mies. Tapasimme hänet jo kolme vuotta sitten, hän ajelutti turisteja junaradalla. Nyt tämä huvi on sakon uhalla kielletty radan huonon kunnon takia.

Pekan luona tapaamme myös saaren suomalaisen riistapäällikön, nimi taisi olla Erkki. Hänen isänsä oli jatkosodan aikana saarta miehittämässä. Erkki oli ihastunut saareen, ja päästyään eläkkeelle hän muutti sinne. Hän vastaa saaren villisikakannasta – aivan totta, sellaiseen elukkaan saattaa saarella törmätä. Erkki hoitaa asiaa järjestämällä tarvittaessa metsästysmatkoja. Pekalla oli seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja hän kutsui meidät juhliin. Ehkä hän kutsui kaikki kahvilassa pistäytyjät. Lupasimme tulla, jos olemme paikalla.

Seuraavana päivänä olimmekin paikalla. Virolainen kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste asuu saarella, ja järjestää kesäisin Nargen musiikkifestivaalit. Hän on rakennuttanut saarelle jopa konserttisalin. Satamavahdin avulla saimme ostettua nettiliput konserttiin, jossa esiintyi kuoro Estonian voices. Konsertti oli hieno, ja sieltä palatessa päätimme vielä mennä Pekan syntymäpäiville. Pihalla paloi nuotio, ja tarjolla oli suuret kattilat lammaspataa ja perunoita - ja oli myös saatavana erilaisia juomia. Pekka oli vahvasti juhlatuulella, enkä tiedä muistiko hän meitä, mutta ilta oli hauska. Istuimme suomalais-virolais-venäläis-saksalais-amerikkalaisessa seurueessa pitkään. Aamun jo hieman sarastaessa astelimme pyörällä päästämme ratakiskoja pitkin kohti satamaa. Sellaista ehti tapahtua parin päivän vierailun aikana, eikä tässä ollut edes kaikki.

Joukkoliikennettä

Eksoottinen kahvila

Pekan syntymäpäivillä

Lumoavalla Pranglin saarella

Kesällä käytiin Virossa. Aikaa ei ollut pidempään kierrokseen, mutta tarkoitus oli esitellä vieraalle pari ainutlaatuista paikkaa, joihin harva suomalainen tutustuu. Toki saarelle pääsee oman veneen lisäksi myös vuoroaluksella Tallinnasta.

Pranglin saari sijaitsee Tallinnasta kymmenkunta mailia itään. Se on reilun viiden kilometrin pituinen. Rannat ovat matalat, mutta satama on suojainen, ja sinne on ruopattu linjatauluin ja viitoin merkitty väylä. Satama on varsin pieni, ja hyvillä ilmoilla täynnä vierasveneitä. Saareen liikennöi säännöllisesti vuoroalus, ja saari onkin virolaisten suosittu retki- ja lomakohde. En ihmettele ollenkaan.

Saari on ollut jatkuvasti asuttu 1300- luvulta lähtien, myös neuvostoaikana. Saaressa onkin säilynyt ainutlaatuinen miljöö. Soratie kulkee saaren läpi pituussuunnassa. Se on kylänraitti, jonka varrella sijaitsee pääosa asutusta, kirkko, seuraintalo, kauppa ja Kelnasen satama. Tien itäpuolella ja satamasta etelään sijaitsee leirintäalue ja hyvä ravintola. Maisemat ja rakennukset ovat ainutlaatuisia, ja taloissa ja puutarhoissa näkyy jonkin vaikeasti määriteltävä omaleimaisuus. Jotenkin tuli mieleen jotkut Lapin kylät, juuri sen oudon ominaisluonteen takia. Kuulemma saarelaiset, joita asuu siellä vakituisesti satakunta, puhuvat myös aivan omaa murrettaan. Aikanaan väkeä on ollut 400. Sama autioitumisen trendi toimii täällä, niinkuin Suomessakin.

Oli lämmintä heinäkuuta, myös Virossa. Satamaa lähin uimaranta on leirintäalueella, mutta sinne kävi suoraan kova tuuli, joten uida ei voinut. Mutta saaren pohjoisispään ranta oli sopivasti katveessa. Parin kilometrin matka mäntykankaiden ja hiekkadyynien läpi rannalle oli ihana. Hienoa hiekkaa, hyvä pohja ja yli 20-asteista vettä. Kyllä kelpasi uida.

Edellisestä käynnistä saarella oli kolme vuotta. Olivatko asiat muuttuneet? Kyllä vain, taloja oli korjattu ja siistitty. Ilmeisesti ihmiset ovat vaurastuneet, saari ei enää ole kuolemassa. Silti tunnelma on yhä entisellään, lumoava. Soratietä oli toisesta päästä päällystetty, ja tuore bitumi oli tahrinut joidenkin veneilijöiden valkeita purjehduskenkiä. Kaikenlaista sattuu. Kelnasen sataman palvelut olivat edelleen varsin minimaaliset. ”Noor kaardivägi”- kalastuskolhoosin entinen talousrakennus toimii edelleen turistikeskuksena, ja se oli saanut seurakseen palvelukioskin. Sen viereiseen taloon oli avattu ihan hyvä kahvila. Vuorolaivalla saapuvia matkailijoita kyydittiin kohteisiinsa neuvostoaikaisten kuorma-autojen lavalla. Satamassa myytiin käsitöitä ym. tavaraa. Ostimme keittiöömme sieltä uuden räsymaton.

Satamassa kerättiin adressia, jossa vedottiin sen puolesta, ettei sataman kehittäminen tuhoaisi sen hienoa miljöötä. Asia vetää haikeaksi. Sataman kehittäminen olisi varmaan tarpeen. Mutta Kelnase on kirjava satama sanan kaikessa merkityksessä. Aluksia maalla ja vedessä. Rakennuksia, satamalaitteita, romua. Eikä mikään ihan viimeisen päälle. Voiko sellainen lumo säilyä?

 Kirjava satama Kelnase.

Moottori ym. huolia

Huomaan laiminlyöneeni blogiani, mutta aion korjata asiaa. Nyt kesän alkaessa voisi olla paikallaan katsaus huolto- ja korjausasioihin. Ehkä niistä on hyötyä jollekin.

Syksyllä huomasin, että veneen vasemman kyljen keskellä oli intialaisen elefantin korvan kokoinen tumma läiskä. Keväällä syy selvisi. Täkin ja laidan yhtymäkohdassa ollut kitti- tai liimasauma oli jostain syystä raottunut muutaman sentin matkalta, ja vesi oli tunkenut kylkilaudoituksen lakan ja puun väliin. Outoa, mutta kaikenlaista voi sattua. Eipä muuta kun raappausta, kuivattelua, kittausta, hiontaa ja lakkausta. Näin parhaaksi uusia koko täkin ja reunalistojen pintakäsittelyn, jotta asia ei toistuisi. Työtä aika lailla, mutta onneksi sain aputyövoimaa. Puuveneen omistajan iloja, joten ei siitä sen enempää. 

Ja sitten moottoriasiat. Koneesta en ole vamaan kertonut, että se on Perkins Perama M30, noin vuodelta 1990.

Aiemmin olen kertonut, kuinka pari vuotta sitten startti sanoi itsensä irti. Osasyynä saattoi olla pakosarjan ja pakoputken välinen liitosmuhvi. Sitä hoidettiin hitsaamalla. Samalla vaihdettiin kampiakselin vauhtipyörän puoleinen stefa, koska koneessa oli ollut öljyvuotoa.

No seuraava vika. Kesällä 2016 koneella oli ilmavaivoja, eli aina välillä kone ei käynnistynyt, ennen kuin polttoainejärjestelmä ilmattiin. Lisäksi näytti esiintyvän polttoaine- ja öljyvuotoa. Vaihdoin siirtopumpun, koska se oli eräs epäilty, ja aika helppo homma. Vaan ei auttanut.

Joten keväällä 2017 Vantaan diesel-asennuksen miehet kävi irrottamassa pumpun sisuskalut, ja veivät samalla suuttimet huoltoon. Ja se auttoi, ilmavaivat loppuivat ja kone alkoi hyrrätä tasaisesti. Kaikki hyvin, mutta pakosarjan muhvi vuoti edelleen, ja öljyvuotokaan ei poistunut. Tilasin syksyllä pakosarjaan uuden liitosmuhvin, se oli nätin näköinen ja ruostumatonta terästä.

Tänä keväänä Vantaan diesel-asennus sai tulla uudelleen tutkimaan moottoria. He löysivätkin öljyvuodon paikan. Se oli polttoaine- ja vesipumpun pyöritysakselin tiiviste, ja sen vaihtamiseksi pumppu piti taas irrottaa. Samalla huollettiin vesipumppu ja vaihdettiin kampiakselin etupään stefa. Itse vaihdoin pakosarjan muhvin uuteen. Se olikin hankala homma. Ruuvit ja mutterit oli ruostuneet, ja tilaa niiden avaamiselle oli tavattoman vähän. Lisäksi muhvin pakokaasujen poistoputki sojotti hieman eri suuntaan kuin ennen. Sain tapella sen kiusankappaleen kanssa ainakin viisi tuntia.

Venekin oli helteisen kevään ja pitkän remontin takia ravistunut pahasti, joten onneksi päätin laittaa Hempelin Proof 10 venekittiä auenneisiin saumoihin. Vene vuoti silti aika lailla, mutta pysyi pumppaamalla pinnalla. Vuoto loppui kumminkin noin kuudessa tunnissa. Ja mikä parasta, ei ole öljy- eikä polttoainevuotoa, ja moottori kehrää.

Nyt vain kohti uusia seikkailuja!

Kiusankappale