Lisää sähköä ...

Tiikka on jo kellunut kuukauden päivät kotisatamassa, mutta kilpailevat projektit vaativat aina veronsa – tänäkin keväänä oli ohjelmassa talon maalaus. Niinpä koetin rajoittaa telakkatyöt minimiin. Onneksi lakkaus oli hyvässä kunnossa, reuna- ja varvaslistoja vain piti korjailla. Ja laittaa pohjaan vahvempi myrkkymaali torjumaan suomenlahden sinnikkäitä merirokkoja.

Varsinaisena tämän vuoden projektina oli hommata jääkaappi. Siinä isoin ongelma on tämä: vanha summalaisvene on viimeisen päälle suunniteltu, lisäksi sen runko ja kajuutta ovat matalia. Tilaa on siis vähän, oikeastaan jokainen kuutiosentti on jo käytössä, enkä halunnut ruveta purkamaan vanhoja rakenteita. Tarvittiin siis paljon mittailua. Lopulta päädyttiin siihen että puolikiinteä kompressorikylmälaukku saattaa sopia vaatekaapin alaosaan.

Piti kuitenkin ensin huoltaa vaihtovirtalaturi, koska viime vuonna alkoi latausvalo vilkkua. Siis suurella vaivalla laturi irti ja huoltoon. Osoittautui, että oli halvempaa vaihtaa se käytettyyn ja tehdaskunnostettuun laturiin – käytännössä ne ovat uuden veroisia.

Seuraava ongelma: jääkaappi kuluttaa kuitenkin sen verran sähköä, että pitää lisätä toinen akku. Se on ensisijaisesti filosofinen kysymys, ja vasta sen jälkeen tulee tekniikka. Siis: aina on varmistettava että käynnistys, navigointi, kulkuvalot ja muut tärkeät toiminnat saavat sähköä. Toiselle akulle jää sitten mukavuus ja viihde. Samoin lataamisen tulee olla automaattista, ja hätätilassa myös viihdeakku pitää saada käynnistyksen tueksi. Suunnittelu johti juuri sellaiseen kytkentään, jonka löysin myöhemmin myös akkujen erotusreleen esitteestä.

Akun kanssa tuli sama pulma kuin jääkaapin: mihin se mahtuisi? Lopulta ainoa hyvä paikka oli vanha akkulaatikko ruorimiehen istuimen alla. Sinne vaan piti nyt tunkea kaksi akkua, plus pääkytkin ja erotusrele. Hyvä ratkaisu myös siksi että tarvitaan vain vähän lisäkaapelia. Erotusrele huolehtii automaattisesti siitä, että molemmat akut ladataan, ja että starttiakusta ei varasteta virtaa mukavuustoimintoihin. Se on kallis, mutta parempi ratkaisu kuin edellisessä veneessä käyttämäni erotusdiodit, jotka aiheuttavat tehohäviöitä ja hidastavat akkujen latautumista. Myös pääkytkin meni uusiksi, siihen tulee myös akkujen vaihto/rinnakkaisajoasento.

Vielä yksi tekninen pulma: akkukaapelit. Luotettavat liitokset kaapelikenkiin saadaan puristusliittimillä. Autosähköliikkeet, ainakin Adita Tattarisuolla, tekevät kaapeleita asiakkaan mittojen mukaan. Koska tila oli hyvin kriittinen, kaapelit piti kuitenkin räätälöidä asennuspaikalla. Tämä ratkesi, kun hommasin halvat kaapelipihdit – ne hoitivatkin asian. Saatoin myös säilyttää alkuperäiset 50 neliömillin starttikaapelit, vain kaapelikengät piti vaihtaa. Välikaapeleiksi hommasin 35 neliön kaapelia – sitä on helpompi taivutella, eikä muutaman kymmenen sentin kaapelinpätkistä tule merkittäviä jännitehäviöitä. Olennaista oli saada kaapeli siististi poikki jotta sen säikeet suostuisivat menemään kaapelikenkään. Primitiivinen ratkaisu osoittautui parhaaksi: terävä puukko, puupalikka ja vasara.

Yllättävän aikaavievää tuunaamista koko homma oli. Ja koska akut tuli päällekkäin, akun vaihto tulee olemaan hiukan hankalaa. Huoltovapaat akut on tietysti välttämättömyys. 

 

 Valmista tuli. Akku 1 alla, sitten filmivanerista välipohja, johon kiinni pääkytkin ja erotusrele. Ja viereen akku 2. Ja kiinnitys merenkäynnin kestäväksi.

Rantarosvojen saarilla

Tänä ja viime kesänä tuli veneiltyä itäisellä Suomenlahdella, yli 30 vuoden tauon jälkeen. Ja tietenkin vierailukohteita ovat kuuluisat ja kulttuurihistoriallisesti merkittävät, suuret ja pitkään asutut ulkomeren tuntumassa sijaitsevat saaret. Kuten Kuorsalo, Tammio, Ulko-Tammio ja Haapasaaret. Saarilla ei mainostettu niiden historian ehkä kiehtovinta puolta. Kun sattumalta luin Yrjö Kaukiaisen kirjan ”Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005), oivalsin, että nuo kauniit saaret olivat olleet myös rantarosvojen pesäpaikkoja.

Rantarosvojen saaristo sijaitsee paikassa, jossa Viipuria ja Pietaria kohti suunnistavat laivat alkavat kohdata Suomen rannikkoa. Rantarosvoista kerrotaan toki myös lounaisella rannikolla, mutta itäinen rantarosvous oli laajuudessaan aivan omaa luokkaansa. Kasvava Venäjä ja kasvava Pietari alkoivat 1700-luvulla vetää puoleensa laivaliikennettä. Laivoja purjehti vuosittain tuhansia. On helppo arvioida, että uloimpana merellä Haapasaarilla (Suursaarta lukuunottamatta, jolla silläkin on rosvohistoria) saattoi 1700-1800 luvun vaihteessa hyvällä säällä ja tuulella nähdä yhtenä päivänä jopa satakunta alusta kyntämässä kohti itää.

Haaksirikot tapahtuivat toki huonolla ilmalla. Ja niitä tapahtui paljon, kymmenittäin joka vuosi. Huono sää, huonot kartat ja kokemattomat kipparit olivat vaarallinen yhdistelmä. Merikortista näkee, että Haapasaaria ympäröivät matalikot, luodot, karit ja kivikot. Kipparit nimittivät seutua Perkeleenkareiksi. Myös matkustajat kammosivat rantarosvoja, kuten erään Haapasaarille haaksirikkoutuneen englantilaisen rouvan päiväkirja kertoo. Huhuttiin, että rantarosvot tappavat eloonjääneet ja ryöstävät heidän tavaransa. Englantilainen rouva kuitenkin selvisi koettelemuksestaan ja sai suojapaikan rantarosvojen talossa - sillä rantarosvoja haapasaarelaiset kalastajat epäilemättä olivat.

Ehkäpä huhu rantarosvojen julmuudesta on suuresti liioiteltu. Ainakaan yhtään murhaa ei ole aikakirjoissa näytetty toteen. Rantarosvot toimivat myös epäselvässä oikeustilanteessa. On ikivanha uskomus, että löytäjä saa pitää rantaan ajautuneen hylyn ja sen lastin. Ruotsin kruunu tosin kumosi omalla julistuksellaan tämän oikeuden 1600-luvulla, mutta vanhat uskomukset ovat sitkeitä.

Pientä myötätuntoakin alkaa tuntea rantarosvoja kohtaan. Se oli kovaa työtä, lisäansiota epävarmaan kalastukseen ja niukkaan maanviljelyyn, ja työtä tehtiin yleensä syysmyrskyssä ja kylmässä. Eivätkä nuo laivat todellakaan olleet aarrelaivoja. Rosvojen saaliiksi jäi enimmäkseen juuttipaaleja, nahkoja ja tankorautaa. Ei varmaan ollut herkkua onkia pitkillä koukkupäisillä kepeillä raskaita rautatankoja uponneista laivanhylyistä. Laivoista irrotettiin myös käyttökelpoisia osia. Jopa rungon rautaheloja ja suuria nauloja hakattiin irti. Saalis piti sitten piilottaa saareen, viedä salaa rannikolle ja myydä epämääräisille kauppiaille.

Niskassa olivat myös kruunun virkamiehet, ensin Ruotsin ja myöhemmin Venäjän. Suurimmaksi riesaksi osoittautui Viipurin sukelluskomppania. Varustamot ja kauppiaat tietenkin halusivat saada omaisuuttaan takaisin, ja siinä heitä auttoi 1700-luvulla perustettu ja provisiopalkalla toiminut sukelluskomppania, joka yritti etsiä saaliskätköjä tai ehtiä saaliin kimppuun ennen rantarosvoja. Moni kalastaja ja maanviljelijä sai sakkoja rantarosvoudesta, mutta pistivätpä myös kruunun virkamiehet ja sukelluskomppanian miehet taskuihinsa enemmän kuin sallitun määrän. Tästä aiheesta saisi kyllä huimia romaaneja tai elokuvia.

Ikuisen vapun saarella

Joitakin vuosia sitten ajelin Tiikan Oulusta Helsinkiin. Jätimme osan miehistöä Kauppatorille Kolera-altaan reunalle. Sitten jatkoimme kohti lopullista päämäärää, joka oli Porvoon saariston Haxalö. Koska oli jo melko pimeää, ajoimme Sipoon Kaunissaareen yöpymään. Se on Helsingin virkistysalue, ja saarella on hyvä satama, joka sijaitsee saaren kaakkoiskulmassa. Reitti on viitoitettu, mutta huonolla säällä ja pimeällä hieman hankala. Olen sittemmin käynyt saarella joitakin kertoja. Vaikutelma on aina sama. Alkoholijuomia nautitaan saarella nykyään melkoisesti. Saarella on leirintäalueita, ja sinne pääsee myös vuoroveneellä. Monet leiriytyvät sinne koko kesäksi, pitäen tukikohtana venettä tai lähes kesämökiksi varusteltua teltanpaikkaa.

Mutta koko pointti on tässä. Viikonloppuina tai suurina pyhinä – tai lomakautena - saarella juhlitaan voimaperäisesti. Poliisia saarelle ei helpolla saisi, se on aika kaukana merellä. Ja muutaman ihmisen huoltohenkilökunta ei järjestystä pystyisi pitelemään, jos sitä pidellä pitäisi. Meno on melkoista, mutta jotenkin hyväntahtoista ja rentoa. Toki siitä syntyy ääntä, laulua ja kitaran näppäilyä kuuluu pikkutunneille asti. Vakavia häiriöitä en ole nähnyt; toimisikohan tässä joku sosiaalinen kontrolli tai vakiintunut saarikuri. Niin että kun tämän ottaa huomioon, saari on mainio käyntipaikka.

Saaren anti on monipuolinen. Voi kävellä itäpuolen teitä ja ihailla vanhaa kulttuurimaisemaa (saarella on ollut vanhaa asutusta, kalastajia, maanviljelyä, ja jopa pieni tuulikäyttöinen saha). Saunojakin löytyy. Tai voi pistäytyä ravintolassa syömässä tai ottamassa satamakaljat. Saaren luonto vaihtelee lehdosta korpeen ja kuivempiin kallioisiin kankaisiin ja etelärannan kalliorantoihin. Joskus, jos kesä on ollut niin lämmin että näin kaukana merelllä voi uida, on ihanaa uida eteläpuolen kallioisilla rannoilla, antaa maininkien huljutella, tai sukellella kirkkaassa vedessä huojuvissa ruskolevätiheiköissä.

Saari on minulle nostalginen paikka. 1960- luvulla perheeni kävi siellä usein, mustikoita poimimassa, sienestämässä tai muuten vaan. Yllättävän vähän saari on muuttunut, vaikka sen jälkeen on rakennettu uusi satama. Ja vaikka saari tuntuukin nykyään paljon pienemmöltä.

Valaistustekniikkaa

Kaudella 2011 olin suunnitellut yhtä sun toista teknistä uudistusta. Kuten kakkosakkua jääkaappia ja lämmitintä varten. Mutta nyt, kun syksy saa, ovat nuo uudistukset yhä tekemättä. Keväällä huomasin että veneen puuosat vaativat paljon pontevampaa käsittelyä kun olin ajatellut, ja lisäksi keväiset sadekuurot hidastivat lakkaushommia. Joten niinhän siinä kävi että suunnitellut uudistukset jäi tekemättä. Ikään kuin lohdutukseksi piti tehdä sitten pienempiä uudistuksia, kuten sähköinen juomavesipumppu kiinni jämähtäneen käsipumpun tilalle.

Ajattelin myös uudistaa valaistusta. Uudet hehkulamppuja korvaavat LED - polttimot ovat jo muutaman vuoden olleet markkinoilla, joten ajattelin että tekniikka olisi jo riittävän kypsää veneeseen otettavaksi. Hiukan toisin tässäkin kävi. Kulkuvalojen korvaavia polttimoita oli niukasti, ja hinnat oli hirmuiset. Joten ne jäisivät uusimatta. Kulkuvalojahan käytetään enimmäkseen veneen liikkuessa jolloin sähköä riittää. Ja tietysti navigointivalojen polttimiojen / valaisimien tulee olla hyväksyttyjä navigointikäyttöön. Näyttäisi, että on helpompaa löytää kokonaisia LEDeille suunniteltuja navigointivaloja kuin korvaaviksi hyväksyttyjä LED-polttimoita.

Sen sijaan uusin kajuutan valot. Entiset valot taisi olla 15-20 wattiset. Jos kummassakin kajuutassa poltetaan pitkään valoja, se ei ole ihan merkityksetöntä. Löysin korvaavat, muistaakseni kolmiwattiset LED - polttimot. Niitähän kelpaa poltella iltaisina lukuhetkinä, eikä tarvitse murehtia akun hiipumista. Mutta polttimoiden kanssa tuli outo ongelma. Niinpä seuraavassa kappaleessa on hiukan kovaa teknologiaa.

Valaisimissa oli BA15d lampunkanta. Se on pyöreä kanta, jonka kyljessä on kaksi nastaa ja pohjassa kaksi elektrodia. Ostamissani LED - lampuissa olikin BAY15d rakenne, joka ei sovikaan BA15d lampulle tarkoitettuun kantaan (ks. kuva). Kyseessä on myös kahden elektrodin kanta, mutta tämä kanta on tarkoitettu kahden hehkulangan lampuille, kuten auton jarruvaloissa. Ei ole mitään järkeä pakata LED - lamppua tällaiseen kantaan silloin kun siinä on vain yksi valopiiri. Tai se järki olisi se, että lampun voi panna kantaan vain yhdellä tavalla, jolloin napaisuus ei vaihdu. Mutta ko. LED - lampun kannassa oleva elektroniikka on napaisuudesta riippumaton, joten ei sekään syy päde. Näin kuitenkin on asia. LED - lamppua ei tunnu kertakaikkiaan saavan BA15d kannalla.

Joten eipä muuta kun viila käteen, ja viilaamaan lampun kannasta ylempi nasta pois. Lamppu pysyy kyllä paikallaan yhdelläkin nastalla. Kaiken kaikkiaan lamppujen korvaus onnistui, LED lamppu antaa paljon valoa - jopa enemmän kuin ennen - eikä sähkön kulutusta sen jälkeen tarvitse surra. Löysin myös sopivan LED - lampun ankkurivaloon - viilaustemppu piti tehdä sillekin.

Joten: LED - lamppuun siirtyminen kannattaa. Mutta kannattaa olla myös tarkkana. Tämän viilausongelman lisäksi ongelmana on, että kaupassa on myös kelvottomia, vähän valoa antavia lamppuja. Nyrkkisääntönä on, että hyvässä lampussa 1 w LED - tehoa vastaa noin 5-7 w hehkulampputehoa. Mutta kannattaa olla varovainen, koska lamput tehdään usein Kiinassa, missä valmistajien moraali on löysä. Joten kannattaa ostaa vain yksi lamppu ja kokeilla ensin sillä, ennen kuin rupeaa suurempaa lamppumäärää vaihtamaan.

Amatöörimeribiologiaa

Pitkästä aikaa on tullut veneiltyä Suomenlahdella ja Helsingin vesillä. Viimeksi olin täällä 1980-luvun alussa. Maisemat on aika lailla entiset - paitsi Ruoholahti, Jätkäsaari ja Sompasaaren satama. Herttoniemen öljysataman tilalla on uusi asuinalue ja Neljänreimarinkarin kohdalle on kasattu joku kiviläjä. Entä miltä tuntuu Suomenlahden ekologinen tila?

Tässä ei ole kun subjektiivisia ja epätieteellisiä vertailukohteita. Varhaisimmat muistot ja samalla vertailukohde on 1960-luvun alusta Sipoon saaristosta. Kaupunkilaispojalle kokemus jäi mieleen voimakkaana. Oli hurjaa katsoa veneen laidan yli veteen. Alhaalla, huikaisevassa syvyydessä huojuivat hiljaa rauhalliset ruskolevämetsät. Matalammassa vedessä ruskolevät vaalenivat, ja muuttuivat sitten kirkkaan vihreiksi viherleviksi. Kun sukeltelin rantavedessä, kolmipiikit ja leväkatkat puikkivat häikäisevässä auringonvalossa levien lomaan piiloon. Rantakivikoissa oli paksuja mustia ruskolevämattoja, jotka ratisivat jalkojen alla.

Tällaista veden kirkkautta en ole sen koommin nähnyt (paitsi perämerellä Ruotsin puoleisella rannikolla). Mutta asiat ovat ehkä monimutkaisempia, kun yleensä ajatellaan.

Sinilevää muistan kyllä nähneemme jo 1960-luvulla. Paitsi että sitä ei sanottu sinileväksi, vaan siitepölyksi tai "veden kukaksi". Sitä näki esimerkiksi Kotkan saaristossa. Päivä oli kuuma ja meri melkein tyyni. Tunnista toiseen veneemme kynti uraa veden pinnan leväkerrokseen, ja ura jatkui takanamme niin pitkälle kuin jaksoi katsoa.

Sinilevästä tein nyt mielenkiintoisen havainnon. Sitä ei yleensä ole juurikaan rantavesissä, vaan eniten tuntuu olevan melko kaukana merellä. Ja ikään kuin paikoissa, joissa jokien ravinteikas vesi on sekoittunut ja laimentunut juuri sopivassa suhteessa meriveteen. Näin ajattelen, koska sinilevää löytyi sopivalta etäisyydeltä Vantaan, Porvoonjoen ja Kymijoen suistoista. Ehkä se vaatii juuri tietynlaisen lannoitecocktailin.

On ollut ilahduttavaa nähdä, että ruskolevä ei suinkaan ole kadonnut, kuten lehtikirjoituksista saattaisi päätellä. Ruskolevät alkoivat Merenkurkusta, ja niitä tapasimme aina itäiselle Virolahdelle asti. Ehkä niitä on vähemmän kuin ennen, vaikeaa sanoa, Viherlevää sen sijan oli paljon enemmän, aina ulkosaaristoon asti. Eikä se ollut kirkasta lyhyttä partakasvua kuten ennen, vaan suuria ja jotenkin siivottoman näköisiä tupsaita.

Mutta rannikon lähivedet olivat puhdistuneet. Helsingin rannoilla vesi on suorastaan kirkasta, ja ilman muuta uimakelpoista. Toki Vanhankaupunginlahti on samea kuten ennenkin. Saveahan se joki kuljettaa mukanaan, niin kuin on tehnyt vuosisatoja. Mutta sielläkin vedestä puuttui wc-paperin palat, erilaiset kikkareet ja muut roskat, jotka kyllä muistan lapsuudestani. Silti kalastajat pitivät silloin rysiään Kivinokan ja Lammassaaren välissä.

Uutta ovat myös uudet linnut. Kiistely muuttuvan ilmaston keskilämpötilamittauksista näyttää olevan toisarvoista. Herkemmin näyttävät reagoivan biotoopit, jotka ovat aivan pohjoisen levinneisyytensä äärirajalla. Lämpeneminen on tuonut rannikoillemme kyhmyjoutsenet, merimetsot ja valkoposkihanhet. Niitä ei ollut vielä 1980- luvulla, mutta nyt on ja todella paljon. Harvinaistuviksi väitetyt selkälokki ja kalalokki puolestaan olivat jokapäiväisiä tuttavia.

Ihmisen vaikutus näkyy toki, valtavasti kasvaneena veneliikenteenä, laivaliikenteen vilkkautena, ja mökittymisenä. Mutta vielä 1970 luulla Helsingin ja Sipoon ulkosaariston kivet olivat osittain maaöljytervan peitossa. Silloin oli tapahtunut muutamia tankkerionnettomuuksia, ja laivoilla oli myös tapana pumpata öljyiset pilssivetensä mereen heti satamasta päästyä. Mutta nyt rantakivet olivat hohtavan puhtaita, ilmeisesti mikrobit ja aurinko ovat tehneet öljystä selvää. Ja toivottavasti ne puhtaina pysyvätkin.

Nyt loppukesästä korvameduusat lupsuttelevat kupujaan vedessä, niin kuin muistan niiden aina tehneen. Niistä minulla on aika ikävä muisto. Se tapahtui Hiittisissä, tuttavien mökillä 1980-luvun alussa. Olin uimassa, ja kirkkaasta vedestä ilahtuneena sukelsin syvälle, ilman maskia valitettavasti. Ehdin juuri ja juuri nähdä meduusan, ennen kuin se törmäsi kasvoihini, ja iski myrkkynsä suoraan silmääni. Kipu oli hirmuinen, eikö se mennyt ohi, vaan paheni vähitellen. Silmä muuttui niin valonaraksi, että minun täytyi mennä pimeään huoneeseen, missä makasin selälläni kyyneleet valuen. Seuraavana päivänä oireet lievenivät sen verran, että pystyin autoilemaan Helsinkiin, toinen silmä kiinni nipistettynä (se oli edelleen valonarka).

Amatöörimeribiologin silmin uutinen Itämeren kuolemasta on ennenaikainen ja liioiteltu. Merellä asiat näyttävät jopa paremmilta kuin maissa tunnutaan kuvittelevan. Mutta antaa ammatti-ihmisten tehdä vakavaa tutkimustyötään. Kaikki tärkeä kun ei ole silmin nähtävää.

Ruostetta...

Edellisen venekauden aikana olin harmitellut laturin hinhan nopeaa löystymistä. Sama toistui tänä kesänä. Samalla huomasin, että hihnan lähellä oli hienoa mustaa pölyä. Olin pohtinut, onko hihna ehkä väärän tyyppinen (liian jyrkkää tai loiva kaltevuus). Mutta arvoitus oli pysynyt.

Joten harmaat aivosolut töihin. Tarkistin hihnapyörien sisäpinnat ja hoksasin että ne olivat ruosteessa. Näinhän voi veneessä käydä vaikka talvisäilytyksen aikana. Kosteutta tiivistyy metallipinnoille, jotka ruostuvat, ja karhea ruoste alkaa sitten syödä kumia.

Onneksi työkalupakissa oli smirgelipaperia, ties mitä varten. Irroitin hihnan ja hioin ruosteen pyörien urista pois. Sen jälkeen ei mustaa pölyä ole näkynyt eikä hihna ole löystynyt.

Joten opiksi ja ojennukseksi julkaistaan nyt tämä juttu. (Sain oivalluksen, kun olin lukenut suomalaisesta valtameripurjehtijasta, jonka apukoneen hihnat hajosivat - ehkäpä siinä oli sama syy. Meri-ilmastoissa hihnapyörät varmaan helposti ruostuvat ja alkavat syödä hihnoja). 

Kippari kuivalla maalla.

Niinhän se kävi etä vuoidelta 2010 ei tullut merkintöjä. Kippari joutui oleskelemaan pitkiä aikoja toisella puolella maapalloa. Joten vene piti jättää maihin.

Keväällä piti käydä katsomassa, miten vene oli talvehtinut Porvoossa pressun alla. Muuten hyvin, mutta lumen paino oli rikkonut hieman mastoa, joten nyt piti ryhtyä siihen mitä oli kyllä suunniteltu. Eli tehdä masto helposti irroitettavaksi. Masto ei irronnut ihan siististi, joten siitä tuli lisää askarreltavaa ensi kevääksi. Myös yläkansi pitää huoltaa. Lakka on pakko poistaa kokonaan, ja tiivistää uudelleen kajuutan ja kannen saumat. Samalla voisi vaihtaa valot ja lamput led-valoihin ja asentaa kakkosakku jääkaappia varten - ja ehkä hommata uusi liesi, koska mainion Primus-lieden pumppaaminen aiheuttaa miehistössä purnaamista.

Ja keväiset standardihommat päälle. Lista uhkaa pidetä. Katsotaan nyt miten käy.