Yttergrundissa

Yttergrundin majakka on Suomen toiseksi korkein. Se on myös suunniteltu ja rakennettu Suomessa. Majakka tehtiin teräsrungon päälle niitatuista teräslevyistä. Majakka koottiin ja sen osat soviteltiin yhteen Helsingissä, John Julinin perustamassa Hakaniemen konepajassa. Sitten se purettiin osiin, laivattiin saarelle ja pystytettiin paikalleen .

Vierailu saarelle on yllätys. Sisäänajoviitat löytyvät saaren tuuliselta merenpuoleiselta rannalta. Niitä seuraamalla avautuu odottamatta kapea, toista metriä syvä kanava, joka johtaa mainioon, suojaiseen poukamaan. Saari on hyvin kallioinen ja sillä kasvaa suuria puita. Majakka seisoo saaren sisällä, suojaisen metsän keskellä niinkuin mikäkin muumitalo. Se on valtava, hyvin vaikuttava. Saarella on myös majakanvartijan asunto. Pienen lammen keskellä on kaivo, ja lammessa uiskentelee vesiliskoja.

Kanavaa pitkin ...

majakalle.

Eksyksissä suistomailla

Eräänä kesänä päätimme ajaa Porin kaupunkiin, jossa miehistön kapinoiva osa voitiin päästää junaan. Sinne oli hyvänlainen jokitaival. Joen suulla tuli pientä epäselvyyttä, mihin haaraan väylä jatkuu. Tarkistimme sijaintimme satelliittinavigaattorilla - ja ajoimme väärään haaraan. Karttojen pohjakuvat voivat olla kymmeniä vuosia vanhioja, koska niillä ei juuri ole merenkululle merkitystä. Joen suistossa uomat muuttuvat usein. Siksi erehdys oli ehkä ymmärrettävä.

Kokemäenjoen suisto on suuri jokien ja saarten labyrintti. Ajoimme varovasti virtaa ylös, eivätkä maisemat pian vastanneet ollenkaan merikorttia, joka oli muutenkin hyvin suuripiirteinen. Yhä uusia mutkia ja joenhaaroja tuli vastaan, ja koetimme valita aina suurimman. Tunnelma oli kuin jossain Mississippin suistomailla. Tiheät viidakot ulkottuivat aivan rantaan asti, ja rannat olivat täynnä erilaisia asumuksia ja rantasaunoja. Ihmiset loikoilivat kuisteilla ja laitureilla ja katsoivat mielestämme hieman ihmetellen ohi lipuvaa venettä. Pitkään harhailtuamme - joki oli onneksi syvä ja kivetön - alitimme voimajohdon. Sen avulla hoksasimme missä olimme ja pääsimme puikahtamaan joen pääuomaan. Vielä jatseilta tutun Kirjuriluodon ohi, ja olemme kaupungin kainalossa vieraslaiturissa.

Ouran saaristossa

Merenkurkussa on paljon kiviä. Enemmän kun edes voit kuvitella. Huomio on kuin Linnunradan käsikirjasta liftareille - ja se on totta.

Vuosia sitten veneilin Vaasan seudulla. Sattui eteen näppärän näköinen oikoväylä joka lyhensi huomattavasti matkaa Vaasaan. Viittoja tosin oli aika tiheästi ja merikortti valisti ystävällisesti: "väylä on vaikea navigoida".

Todellisuus oli vielä pahempi. Viitat olivat lyhyitä, metrin mittaisia, ja näköjään tehty maalatusta sähköasennusputkesta. Ja niitä oli paljon, välillä kymmenen metrin välein. Melkein yhtä paljon niitä oli kuin väylän varreella kiviä. Osa viitoista olikin laitettu kiven päälle. Pian putosin kartalta. Joko ohitimme tuon mutkan vai onko se mutka vielä edessä. Mahdotonta saada selville tikkuja ja kiviä tuijottamalla. Ensi kerralla ruksaan lyijykynällä karttaan jokaisen ohitetun viitan. Ajamme ryömintävauhtia ja lopulta selviämme väljemmille vesille - käymättä kivellä.

Nyt ohitamme tuon väylän ja Vaasan kivet. Mutta Ouran saaristo Merikarvian lähellä on yllätys. En ollut tiennyt että näin hienoa paikkaa on olemassakaan. Ja kivistä. Luulin jo nähneeni kaikki maailman kivet, mutta täällä on puolet niistä. Saaret ovat kuin valtavia kivikasoja joilla kasvaa puun kokoisia tyrnejä. Aurinko paistaa ja kova tuuli piiskaa vettä. Navigointi on outoa koska saarten kokoa on vaikea arvioida. Ne ovat miniatryyrisaaria, kokoaan pienempiä. Saariston Bonzai-puita.

Ouran saaristossa

Suurvaltapolitiikkaa

Itämeri on myös valtapolitiikan näyttämö. Sotien jäljiltä pohjassa makaa useiden satojen vuosien ajalta kymmenittäin uponneita ja upotettuja laivoja. Suomenlahden pohjass on jopa tuhansia miinoja täynnä räjähdysainetta (aikanaan niitä laskettiin jopa yli 50 000, ja vain osa saatiin raivatuksi). Veneet ja laivat ajelevat huoletta niiden päällä. Vielä 60-luvulla sattui, että miinan vaijeri ruostui poikki ja miina pulpahti pintaan. Merenkulkijoita sitten varoiteltiin radiossa: "ajomiina havaittu Haapasaaresta pohjoiseen, paikassa .." jne. Sen jälkeen miinat ovat puhjenneet ja menettäneet kellumiskykynsä. Ne ovat vakaasti pohjassa.

Muistan löytäneeni ulkoluodoilta räjäytettyjen miinojen kuoria.

Venäläisen laivaston jälkiä 1800-luvulta löytyy sieltä täältä, niin sanottuja ryssänuuneja. Venäläiset pitävät kovasti leivästä, ja matruuseille leivottiin tuoretta leipää tilapäisissä, kivistä kasatuissa uuneissa.

Kuivaniemen sataman lähellä on muistomerkki Oolannin sodan ajalta. Kalastajat kimpaantuivat englantilaisiin jotka polttivat heidän laivojaan, ja ammuskelivat heitä hyljepyssyillä. Briteistä se oli epäreilua, mutta keisari antoi prenikan ja rahapalkinnon.

Suomenlahdella valtavat pitkäputkiset rannikkokanuunat lymyävät saarten etelärannalla. Samanlaisia kanuunoita oli Viron rannikolla, ja Suomenlahti oli käytännössä suljettu ja Neuvostoliitto eristetty lahden pohjalle. Olisi kiinnostavaa kuulla niiden rooli sodan syttyymiseen.

1960-luvulla Suomi alkoi linnoittaa Ruotsin vastaisen merirajan saaria, Mm Norrsrkäriin rakennettiin tykkipattereita. Ne olivat osa Neuvostoliiton linnoitusta länttä vastaan.

Norrskär. Armeija tuli saareen ja rakensi sataman, tien ja katuvalot.

Vielä 1990-luvulla tapahtui kummia. Pohjanlahdella alettiin rakentaa suuria merivartioasemia, kun ajateltiin että Suomi liittyy EU:hun mutta Ruotsi ei. Selkäsarvilla vahdittiin EU.n luoteisrajaa.

Selkäsarven vartiotorni ja helikopterikenttä.
Asema on hylätty ja tutka viety pois

Kraaselin Kekkonen

Pohjanlahdella on useita Kraaseli-nimisiä saaria. sanotaan, että nimi tulee ruotsin kielen sanasta gråsjäl - harmaahylje. Saattaa olla, hylkeellähän on ollut suuri merkitys ihmisten taloudessa.

Oulun Pikkukraaselista on jäänyt mieleen vain eräs tapaus, tapahtuma-aika on jo unohtunut. Oli kuuma kesä. Panimme veneen ankkuriin kahden saaren väliin ja hyppäsimme veteen. Lämmintä vettä oli rintaan asti ja pohja oli pehmeää hiekkaa. Kahlasimme Pikkukraaselin rantaan. Saaressa odotti yllätys. Siellä oli puinen patsas, joka toi hieman mieleen kuvat Pääsiäissaarten kivipatsaista. Sen kasvot olivat jylhät, ja se suuntasi tutkimattoman katseensa merelle. Tukkamuodista ymmärsimme heti: sehän on Kekkonen!

Näin se jäi mieleen. Saari saattoi kyllä olla myös naapurisaari mutta uimapaikka oli hyvä.

Pyydysvaroitus

Väitetään, että Cap Hornin kohdalla merikortissa lukee: "varokaa voimakasta länsituulta". Voi se olla totta. Merikorttiin on järkevää kirjata tällaisia asioita.

Perämeren merikortissa on myös varoitus, muistaakseni Ruotsalaisissa korteissa- tietenkin: "kiinteitä kalanpyydyksiä saattaa olla missä tahansa". Tämä onkin vakavasti otettavaa asiaa. Perämerellä kalastetaan vielä paljon, ja ammattikalastajien pyydykset ovat joskus kilometrien pituisia. Verkkoja, rysiä ja niiden aitaverkkoja on rannikoiden lähellä, usein matalikkojen reunojen lähellä. Niiden paikan oppii pian jopa arvaamaan. Koska merkittyjä veneväyliä ei ole suurimmalla osalla Suomen Perämeren ja Selkämeren rannikkoa, veneilijän on syytä olla tarkkana. Toki pyydykset on yleensä merkitty asiallisesti, pitkien keppien päähän laitetuilla lipuilla, mutta huonolla säällä ja pimeällä on oltava varovainen. Verkko on syytä kiertää, vakka se voikin olla syvällä, pyydyksen reuna on yleensä merkitty kaksoislipulla.

Väylättömillä ulapoilla, matkalla hosrisontin taakse.

Ranskalaista tekniikkaa ja nuuskapoliiseja

Valassaaret täytyy nähdä - vaikka vain majakan takia, Suurin osa Suomen suurista majakoista on rakennettu 1800-luvulla. Suomessa oltiin vasta opettelemassa insinööritaitoja, joten majakat tilattiin ulkomailta. Valassaarten majakka on ranskalainen. Sen suunnitteli Gustave Eiffelin toimisto 1885, ja valolaitteen toimitti Henri Lepaunte. Valolaitteen tärkein osa on hiotuista prismoista valmistettu optiikka, jonka avulla naurisöljylampun valo koottiin kymmeniä maileja kantavaksi valokeilaksi. 1800- luvun majakoissa valolaite maksoi yleensä saman verran kuin koko muu majakka yhteensä. Majakan yhdennäköisyys Pariisin Eiffelin tornin kanssa on selvä. Eiffel kai totesi rakenteen hyväksi ja teki hieman isomman Pariisiin.

Valassaarille täytyy mennä vasiten, sillä ne ovat Merenkurkussa kaukana lännessä ja lähellä Ruotsia. Vieraslaiturin vieressä on merivartioasema. Merivartijat olivat kahvilla Mikkelinsaarten luontokeskuksessa ( merenkurkku on kansainvälisesti suojeltu luontokohde) ja nyt täällä. Rennon näköistä hommaa, Ruotsi ei liene paha vahdittava. Mahtavatko pitää nuuskaratsioita, vapaata nuuskaa kun löytyy vain muutaman kymmenen kilometrin päästä. Mutta on hyvä asia että merellä liikkuu asiansa osaavaa väkeä hyvillä veneillä.

Pikku Pariisi merenkurkussa