Puuveneen omistamisesta

Joku vanha totuus kuuluu, että vene ja talo eivät saa molemmat olla puuta. On myös arveltu, että puuvene sopii huonosti yhteen perheen – tai jopa vaimon kanssa. Kaikella tällä viitataan siihen, että puuvene on työläs ylläpitää.

Onkohan asia niin? On kyllä totta, että ensiluokkainen puuvene, jossa on peilin lailla kiiltävät vesihiotut lakkapinnat, kauniisti tapitetut ruuvinpaikat ja kiiltävät messinkihelat on jotain ainutlaatuisen vaikuttavaa, ja sellaisen ylläpitoon priimakunnossa voi käyttää määrättömästi työtunteja. Mutta aika lähelle pääsee vähemmälläkin vaivalla. Edesmennyt isäni, venemiehiä hänkin, sanoi usein: ”ei se vene ole mikään piironki”.

Puuveneiden hoidosta löytyy paljon tietoa ja oppaita. En rupea panemaan paremmaksi, kyllä siellä on parempia asiantuntijoita. Kirjaanpa vain joitakin huomioita. Hyvin tehtyyn puuveneeseen, täkkiin tai kylkeen, on yleensä vedetty monta lakkakerrosta. Niiden määrä riippuu tietysti lakasta, mutta niitä voi olla viidestä yli kymmeneen. Tällainen lakkapinta kestää vuosikausia, jopa reilusti yli kymmenen vuotta. Joten riittää että pinta vuosittain pestään, ja pienet hankaumat korjataan hiomalla vauriokohta ja vetämällä siihen sopivan tuntuinen määrä lakkakerroksia, muutama riittää, mutta hionta joka väliin! Näin on hyvä jos lakka siis on kunnolla kiinni veneessä. Joskus, hyvin harvakseen, pinta alkaa näyttää raihnaiselta, silloin sen voi lakata kevyesti. Se pitää hioa kauttaaltaan mataksi ja vetää siihen ohut kerros lakkaa, siis riittävästi ohennettua. Näin olen pärjäillyt. Kaiteita ja reunalistoja saa kyllä lakkailla ja paikkailla vuosittain, ne kuluvat.

Mikä ihana keksintö on kotimaisen Mirkan keksimä Abranet- hiomaverkko. En tajua miten ennen tuli toimeen ilman sitä. Yhdellä tai kahdella pienellä liuskalla voi käsin hioa koko veneen kyljet matalle! Se ei tukkeudu vaan kestää ja kestää. Suurimman osan hionnasta olen tehnyt käsin, ilman pulikkaa tai muuta välinettä, vain kämmen painamassa hiomaliuskaa. Koneista ainoa oikea on sitten epäkeskohiomakone. Hiomapyöröt olkoon kokonaan kielletty. Nauhahiomakone on kyllä tehokas, mutta liiankin tehokas. Jos sitä joutuu käyttämään, jos on pakko hioa isompi pinta puulle asti, jäljet saa sitten korjata epäkeskokoneella. Tavattoman hyödyllinen väline on vaihdettavalla kovametalliterällä varustettu kaavin. Ei vain vesilinjan alapuolella, vaan myös lakkapintojen korjauksissa. Sen pitää olla hyvin terävä. Terän voi muuten teroittaa uudelleen hyvänlaatuisella timanttiliipalla - sekin hyödyllinen hankinta.

Lakoista on erilaisia mielipiteitä. Kova katalyyttilakka voi olla hyvä kulutukselle alttiilla pinnoilla, mutta kovana se tahtoo irrota kokonaan kun puu elää. Parhaaksi olen itse todennut uretaanialkydilakan, se joustaa eikä lohkea. Käytin vuosia hyvin tuloksin kotimaisen tehtaan uretaanilakkaa, mutta sitten ne muuttivat sen reseptiä, eikä se enää ollut hyvää. Halpa Bilteman lakka osoittautui paremmaksi*). Olen myös kokeillut ”aitoa” öljylakkaa, mutta se kuivuu hitaasti ja on herkkää kosteudelle: kaste voi yllättää ja pinta menee sameaksi. Kokemukseni mukaan öljy- ja uretaanilakkoja voi huoletta vetää toistensa päälle. Hionta on tärkeää. Lakan pintaan jää aina epätasaisuuksia, ja jos päälle vetää uutta lakkaa hiomatta, rosot kasvavat kerros kerrokselta. Äärimmäisenä lopputuloksena on sitten ”appelsiininkuoripinta”. Joten joka kerroksen jälkeen hionta! Vesihiontaa ei tarvita, paitsi jos todella tähdätään peilimäisen kiiltävään ja upeaan pintaan.

Jos joutuu poistamaan lakan puulle asti, pintaan on hyvä vetää kyllästysöljyä, vaikka Impregiä, jottei se aikanaan sinisty. Joskus neuvotaan kostuttamaan hiottu puupinta vedellä ja hiomaan se kosteana, jotta turpoavat syyt saadaan samaan tasoon (vesi, öljy ja lakka kaikki turvottavat puuta). Olen vierastanut kastelua, hiottava pinta on joka tapauksessa. Mahonki on erityisen herkkää turpoamaan, kun taas aikanaan kyllästetty veneen kylki turpoaa vain vähän. Ensimmäinen lakkakerros hiotun puun päälle pitää vetää reilusti ohennettuna ja nopeasti. Silloin sen saa tasaiseksi. Muuten siveltimenvedot jää näkymään ja niitä on hankalampi hioa pois. Lakattaessa lämpöä pitäisi olla yli kymmenen astetta. Muuten tahtoo valua.

Tässä oli siis äärimmäisen subjektiivisia mielipiteitä. Näillä konsteilla ylläpitotyö pysyy kohtuudessa ja tulos on kaunis, vaikka ei ihan piironkitasoa. Vastuu neuvojen noudattamisesta olkoon kuitenkin lukijalla. Omaa kokemusta ei voita mikään.

*)  Jälkiviisas kommentti: myös tusinalakka voi pettää. Ja kotimaiseen ei usko ole palannut, joten siirryin takaisin kalliisiin mutta toivottavasti toimiviin Hempelin lakkoihin,