Naissaari - geopolitiikka, luontoa ja kulttuuria

Viron Naissaaren asuttivat aikanaan suomalaiset ja ruotsalaiset hylkeenpyytäjät. Siitä johtuu, että saaren kartoissa esiintyy ruotsinkielisiä nimiä. Kielet katoavat, paikannimet jäävät. Saaren esihistoria jäi minulle hieman hämäräksi, mutta varsinainen asuttaminen lienee tapahtunut 1200-1400 luvulla. Hämäräksi jäi myös saaren nimi, ”Terra feminarum”. Myyttinen jo antiikissa tunnettu naisten hallitsema valtakunta, joka sijoitettiin jonnekin pohjolaan. Entä sen muinainen nimi ”kvenland”? Tuliko siitä jotenkin ”finland”? Naissaari on tietysti lähinnä Manner-Eurooppaa, siitäköhän se nimi saareen tarttui. Ruotsiksi saari on Nargö.

Naissaaren sijainti on strateginen, sillä se on vain 12 km päässä Tallinnasta. Suuren Pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 ruotsalaisilta venäläisille. Pietari Suuri rakensi Naissaaren eteläkärkeen linnoituksen suojaamaan Tallinnaa. Linnoituksesta on enää jäljellä tähdenmuotoiset maavallit. Maailmansodan uhatessa tsaari Nikolai II alkoi vuonna 1912 rakentaa saarelle Pietari Suurelle nimettyä merilinnoitusta – siihen kuului myös Suomen puolelta Mäkiluoto. Tuolta ajalta on saaren nykyisen sataman jykevä aallonmurtaja, joukko rakennuksia ja bunkkereita, ja peräti 37 km kapearaiteista rautatietä. Maailmansotien välillä väestö sai palata Naissaareen. Itsenäistyneen Viron aikana rakennettiin rannikkotykkejä, jotka yhdessä suomalaisten patterien kanssa sulkivat Suomenlahden. Jatkosodan aikana Saksa ja Suomi miehittivät Naissaaren. Kun Neuvostoliitto liitti Viron itseensä, saaren asukkaat siirrettiin taas kerran pois, ja saaresta tuli sotilasalue. Laajennettiin vanhaa kasarmialuetta, rakennettiin ohjuspatteri ja miinatehdas. Ehkäpä miinoja tehtailtiin jo tsaarin aikana: rautateitä pitkin miinat oli helppo kuljettaa satamaan sotalaivoihin. Viron uudelleen itsenäistyttyä sotilaat lähtivät saarelta, ja saaresta tuli luonnonsuojelualue. Siviiliasutus palautui vain pieneltä osin. Rautatiet, bunkkerit ja suuri määrä miinojen kuoria jäi turistikohteiksi. Nykyisin saari on hiljalleen elpymässä. Saari on suosittu retki- ja lomakohde, jonne tulee useampi laivavuoro päivässä. Satamaan ei ole edelleenkään vedetty sähköä, vaan se on aurinkopaneelien ja aggregaattien varassa. Saarella järjestetään kesäisin tapahtumia ja festivaaleja. Saarella on myös ainutlaatuinen ja monipuolinen luonto, josta ei tässä sen enempää.

Tulipa tiukka paketti taustoja. Mutta nyt viimekesäiseen käyntiin. Saareen on hyvä tutustua kävelemällä satamasta etelään vievää tietä, ja siitä saaren eteläreunaa myöten aina linnoituksen raunioille, kirkolle ja vanhalle hautausmaalle. Jo muutaman kilometrin päästä tulee vastaan eksoottinen metsäkahvila ”Rähnipesä” (se ei tarkoita mitään riehakasta, vaan tikanpesää). Kahvilaa pitää Pekka-niminen mies. Tapasimme hänet jo kolme vuotta sitten, hän ajelutti turisteja junaradalla. Nyt tämä huvi on sakon uhalla kielletty radan huonon kunnon takia.

Pekan luona tapaamme myös saaren suomalaisen riistapäällikön, nimi taisi olla Erkki. Hänen isänsä oli jatkosodan aikana saarta miehittämässä. Erkki oli ihastunut saareen, ja päästyään eläkkeelle hän muutti sinne. Hän vastaa saaren villisikakannasta – aivan totta, sellaiseen elukkaan saattaa saarella törmätä. Erkki hoitaa asiaa järjestämällä tarvittaessa metsästysmatkoja. Pekalla oli seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja hän kutsui meidät juhliin. Ehkä hän kutsui kaikki kahvilassa pistäytyjät. Lupasimme tulla, jos olemme paikalla.

Seuraavana päivänä olimmekin paikalla. Virolainen kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste asuu saarella, ja järjestää kesäisin Nargen musiikkifestivaalit. Hän on rakennuttanut saarelle jopa konserttisalin. Satamavahdin avulla saimme ostettua nettiliput konserttiin, jossa esiintyi kuoro Estonian voices. Konsertti oli hieno, ja sieltä palatessa päätimme vielä mennä Pekan syntymäpäiville. Pihalla paloi nuotio, ja tarjolla oli suuret kattilat lammaspataa ja perunoita - ja oli myös saatavana erilaisia juomia. Pekka oli vahvasti juhlatuulella, enkä tiedä muistiko hän meitä, mutta ilta oli hauska. Istuimme suomalais-virolais-venäläis-saksalais-amerikkalaisessa seurueessa pitkään. Aamun jo hieman sarastaessa astelimme pyörällä päästämme ratakiskoja pitkin kohti satamaa. Sellaista ehti tapahtua parin päivän vierailun aikana, eikä tässä ollut edes kaikki.

Joukkoliikennettä

Eksoottinen kahvila

Pekan syntymäpäivillä

Lumoavalla Pranglin saarella

Kesällä käytiin Virossa. Aikaa ei ollut pidempään kierrokseen, mutta tarkoitus oli esitellä vieraalle pari ainutlaatuista paikkaa, joihin harva suomalainen tutustuu. Toki saarelle pääsee oman veneen lisäksi myös vuoroaluksella Tallinnasta.

Pranglin saari sijaitsee Tallinnasta kymmenkunta mailia itään. Se on reilun viiden kilometrin pituinen. Rannat ovat matalat, mutta satama on suojainen, ja sinne on ruopattu linjatauluin ja viitoin merkitty väylä. Satama on varsin pieni, ja hyvillä ilmoilla täynnä vierasveneitä. Saareen liikennöi säännöllisesti vuoroalus, ja saari onkin virolaisten suosittu retki- ja lomakohde. En ihmettele ollenkaan.

Saari on ollut jatkuvasti asuttu 1300- luvulta lähtien, myös neuvostoaikana. Saaressa onkin säilynyt ainutlaatuinen miljöö. Soratie kulkee saaren läpi pituussuunnassa. Se on kylänraitti, jonka varrella sijaitsee pääosa asutusta, kirkko, seuraintalo, kauppa ja Kelnasen satama. Tien itäpuolella ja satamasta etelään sijaitsee leirintäalue ja hyvä ravintola. Maisemat ja rakennukset ovat ainutlaatuisia, ja taloissa ja puutarhoissa näkyy jonkin vaikeasti määriteltävä omaleimaisuus. Jotenkin tuli mieleen jotkut Lapin kylät, juuri sen oudon ominaisluonteen takia. Kuulemma saarelaiset, joita asuu siellä vakituisesti satakunta, puhuvat myös aivan omaa murrettaan. Aikanaan väkeä on ollut 400. Sama autioitumisen trendi toimii täällä, niinkuin Suomessakin.

Oli lämmintä heinäkuuta, myös Virossa. Satamaa lähin uimaranta on leirintäalueella, mutta sinne kävi suoraan kova tuuli, joten uida ei voinut. Mutta saaren pohjoisispään ranta oli sopivasti katveessa. Parin kilometrin matka mäntykankaiden ja hiekkadyynien läpi rannalle oli ihana. Hienoa hiekkaa, hyvä pohja ja yli 20-asteista vettä. Kyllä kelpasi uida.

Edellisestä käynnistä saarella oli kolme vuotta. Olivatko asiat muuttuneet? Kyllä vain, taloja oli korjattu ja siistitty. Ilmeisesti ihmiset ovat vaurastuneet, saari ei enää ole kuolemassa. Silti tunnelma on yhä entisellään, lumoava. Soratietä oli toisesta päästä päällystetty, ja tuore bitumi oli tahrinut joidenkin veneilijöiden valkeita purjehduskenkiä. Kaikenlaista sattuu. Kelnasen sataman palvelut olivat edelleen varsin minimaaliset. ”Noor kaardivägi”- kalastuskolhoosin entinen talousrakennus toimii edelleen turistikeskuksena, ja se oli saanut seurakseen palvelukioskin. Sen viereiseen taloon oli avattu ihan hyvä kahvila. Vuorolaivalla saapuvia matkailijoita kyydittiin kohteisiinsa neuvostoaikaisten kuorma-autojen lavalla. Satamassa myytiin käsitöitä ym. tavaraa. Ostimme keittiöömme sieltä uuden räsymaton.

Satamassa kerättiin adressia, jossa vedottiin sen puolesta, ettei sataman kehittäminen tuhoaisi sen hienoa miljöötä. Asia vetää haikeaksi. Sataman kehittäminen olisi varmaan tarpeen. Mutta Kelnase on kirjava satama sanan kaikessa merkityksessä. Aluksia maalla ja vedessä. Rakennuksia, satamalaitteita, romua. Eikä mikään ihan viimeisen päälle. Voiko sellainen lumo säilyä?

 Kirjava satama Kelnase.