Konevoiman kunnia

Maailma muuttui, kun laivoihin ja veneisiin laitettiin voimakoneet. Höyryveneet olivat vielä herrasväen huvituksia, mutta sitten tuli raakaöljy- ja petroolikoneet. Kalastajille se oli suuri helpotus. Elinkeino ei enää ollut oikullisista tuulista kiinni.

Vaikka Suomi on syrjäinen paikka, valtakunta janosi maa- ja merimoottoreita. Ja taitavat ja yritteliäät metallimiehet alkoivat valmistaa koneita verstaissaan. On suorastaan ihme, kuinka rannikoillemme syntyi 1900- luvun alussa kymmeniä pieniä moottoritehtaita. Parhaiten tunnettiin Suomen moottoritehtaan Olympiat ja Vaasan moottoritehtaan Wickströmit eli Vikit.

Suuremmissa aluksissa, troolareissa tai hiekkajaaloissa saattoi olla kuulamoottori. Se oli iso murikka, jonka käyntinopeus oli suunnilleen höyrykoneen luokkaa. Kun kone jupsutti harvakseen, sen reiden paksuisesta pakoputkesta tuprahteli tyynellä ilmalla siistejä savurenkaita. Alusten takilan (niissä oli myös purjeet) vantit heiluivat sytkytyksen tahtiin.

Lapsuudessani 1960- luvulla merta hallitsivat Wickströmit, Pentat, Albinit ja Olympiat.

Muistan erään kalastajan valtavan, yksipyttyisen Vikin. Se heitettiin käyntiin vauhtipyörään kiinnitetyn kahvan avulla. Moottorin käynti sai hanpaat kalisemaan suussa. Tärinä sai veden kihisemään rungon ympärillä, ja vene lähetti pieniä kareita ympäriinsä.

Isällä ja hänen kavereillaan oli kaksisylinterisiä Wickströmejä ja Olympioita, joita talvella purettiin osiinsa ja koottiin taas uudelleen. Petroolikoneet  olivat joskus oikullisia. Ne vaativat käynnistyäkseen bensiiniä, ja jos kone sammui petroolia kaasuttimessa, piti tehdä erinäiset temput sen käynnistämiseksi uudelleen. Koneen kannessa oli kaksi ryyppyhanaa, joiden kautta koneelle saattoi antaa käynnistystä helpottavat bensahuikat. Isän Olympiassa hanat oli korvattu umpitulpalla. Sen sijaan koneen kylkeen oli kiinnitetty trumpetin suukappale, josta meni kupariputki kasuttimen ilmaläpän päälle. Omassa Wickströmissäni oli ryyppyhanat, mutta yleensä en käyttänyt niitä. Se bensaputki kaasuttimeen-niksi oli kätevämpi.

Kone käynnistettiin näin. Ensin avataan konelaatikon kansi ja kaadetaan trumpetin suuttimeen tilkka bensaa. Sitten avataan bensiinihana ja kierretään kaasuttajan neulaventtiiliä tasan neljänneskierros tai hiukan yli.  Sitten väännetään sytytysennakon säätövipu myöhäiselle (muuten veivi voi lyödä käsille) ja avataan kaasuvipua hieman. Sitten pannaan kampi paikalleen ja pyöräytetään löysät imutahdit. Sitten tiukka ote kammesta ja nostetaan kerran (työtahti), ja tarvittaessa toisen kerran, jolloin kone viimeistään käynnistyy. Sitten sytytys aikaiselle ja kaasu tyhjäkäynnille. Nyt voi hanan kääntää petrooliasentoon, ja lähteä liikkeelle. Ajettaessa avataan neulaventtiiliä lisää sopiva määrä.

Näin se käy jos moottorissa on riittävät puristukset, magneetto on kuiva ja sytytystulpat puhtaat ja kärkiväli oikein säädetty ja kippari osaa säätää neulaventtiilin. Aina eivät nämä ehdot täyty. Silloin syntyy juurta moniin tarinoihin.

Sitten alettiin hommata dieseleitä, ennen kaikkea niiden luotettavuuden takia. Niitä viriteltiin erilaisilla konsteilla veneisiin, hommaamalla merikytkimiä ja lämmönvaihtimia. Pakoputkena oli enimmäkseen ns korsteeni, eli suora putki kajuutan katon läpi ulos. Metalliset jäähdytetyt pakoputket ei kestäneet, kun polttoaineessa oli siihen aikaan monta prosenttia rikkiä. Vasta kuumuudenkestävä kumiputki toimi kunnolla.   

Hienojen vanhojen koneiden ääniä voi kuunnella CD- levyllä:
"Ramsöön kovan teknolokian päivät".