keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Naissaari - geopolitiikka, luontoa ja kulttuuria

Viron Naissaaren asuttivat aikanaan suomalaiset ja ruotsalaiset hylkeenpyytäjät. Siitä johtuu, että saaren kartoissa esiintyy ruotsinkielisiä nimiä. Kielet katoavat, paikannimet jäävät. Saaren esihistoria jäi minulle hieman hämäräksi, mutta varsinainen asuttaminen lienee tapahtunut 1200-1400 luvulla. Hämäräksi jäi myös saaren nimi, ”Terra feminarum”. Myyttinen jo antiikissa tunnettu naisten hallitsema valtakunta, joka sijoitettiin jonnekin pohjolaan. Entä sen muinainen nimi ”kvenland”? Tuliko siitä jotenkin ”finland”? Naissaari on tietysti lähinnä Manner-Eurooppaa, siitäköhän se nimi saareen tarttui. Ruotsiksi saari on Nargö.
Naissaaren sijainti on strateginen, sillä se on vain 12 km päässä Tallinnasta. Suuren Pohjan sodan jälkeen Viro siirtyi Uudenkaupungin rauhassa 1721 ruotsalaisilta venäläisille. Pietari Suuri rakensi Naissaaren eteläkärkeen linnoituksen suojaamaan Tallinnaa. Linnoituksesta on enää jäljellä tähdenmuotoiset maavallit. Maailmansodan uhatessa tsaari Nikolai II alkoi vuonna 1912 rakentaa saarelle Pietari Suurelle nimettyä merilinnoitusta – siihen kuului myös Suomen puolelta Mäkiluoto. Tuolta ajalta on saaren nykyisen sataman jykevä aallonmurtaja, joukko rakennuksia ja bunkkereita, ja peräti 37 km kapearaiteista rautatietä. Maailmansotien välillä väestö sai palata Naissaareen. Itsenäistyneen Viron aikana rakennettiin rannikkotykkejä, jotka yhdessä suomalaisten patterien kanssa sulkivat Suomenlahden. Jatkosodan aikana Saksa ja Suomi miehittivät Naissaaren. Kun Neuvostoliitto liitti Viron itseensä, saaren asukkaat siirrettiin taas kerran pois, ja saaresta tuli sotilasalue. Laajennettiin vanhaa kasarmialuetta, rakennettiin ohjuspatteri ja miinatehdas. Ehkäpä miinoja tehtailtiin jo tsaarin aikana: rautateitä pitkin miinat oli helppo kuljettaa satamaan sotalaivoihin. Viron uudelleen itsenäistyttyä sotilaat lähtivät saarelta, ja saaresta tuli luonnonsuojelualue. Siviiliasutus palautui vain pieneltä osin. Rautatiet, bunkkerit ja suuri määrä miinojen kuoria jäi turistikohteiksi. Nykyisin saari on hiljalleen elpymässä. Saari on suosittu retki- ja lomakohde, jonne tulee useampi laivavuoro päivässä. Satamaan ei ole edelleenkään vedetty sähköä, vaan se on aurinkopaneelien ja aggregaattien varassa. Saarella järjestetään kesäisin tapahtumia ja festivaaleja. Saarella on myös ainutlaatuinen ja monipuolinen luonto, josta ei tässä sen enempää.
Tulipa tiukka paketti taustoja. Mutta nyt viimekesäiseen käyntiin. Saareen on hyvä tutustua kävelemällä satamasta etelään vievää tietä, ja siitä saaren eteläreunaa myöten aina linnoituksen raunioille, kirkolle ja vanhalle hautausmaalle. Jo muutaman kilometrin päästä tulee vastaan eksoottinen metsäkahvila ”Rähnipesä” (se ei tarkoita mitään riehakasta, vaan tikanpesää). Kahvilaa pitää Pekka-niminen mies. Tapasimme hänet jo kolme vuotta sitten, hän ajelutti turisteja junaradalla. Nyt tämä huvi on sakon uhalla kielletty radan huonon kunnon takia.
Pekan luona tapaamme myös saaren suomalaisen riistapäällikön, nimi taisi olla Erkki. Hänen isänsä oli jatkosodan aikana saarta miehittämässä. Erkki oli ihastunut saareen, ja päästyään eläkkeelle hän muutti sinne. Hän vastaa saaren villisikakannasta – aivan totta, sellaiseen elukkaan saattaa saarella törmätä. Erkki hoitaa asiaa järjestämällä tarvittaessa metsästysmatkoja. Pekalla oli seuraavana päivänä syntymäpäivä, ja hän kutsui meidät juhliin. Ehkä hän kutsui kaikki kahvilassa pistäytyjät. Lupasimme tulla, jos olemme paikalla.
Seuraavana päivänä olimmekin paikalla. Virolainen kuoronjohtaja Tõnu Kaljuste asuu saarella, ja järjestää kesäisin Nargen musiikkifestivaalit. Hän on rakennuttanut saarelle jopa konserttisalin. Satamavahdin avulla saimme ostettua nettiliput konserttiin, jossa esiintyi kuoro Estonian voices. Konsertti oli hieno, ja sieltä palatessa päätimme vielä mennä Pekan syntymäpäiville. Pihalla paloi nuotio, ja tarjolla oli suuret kattilat lammaspataa ja perunoita - ja oli myös saatavana erilaisia juomia. Pekka oli vahvasti juhlatuulella, enkä tiedä muistiko hän meitä, mutta ilta oli hauska. Istuimme suomalais-virolais-venäläis-saksalais-amerikkalaisessa seurueessa pitkään. Aamun jo hieman sarastaessa astelimme pyörällä päästämme ratakiskoja pitkin kohti satamaa. Sellaista ehti tapahtua parin päivän vierailun aikana, eikä tässä ollut edes kaikki.

Joukkoliikennettä

Eksoottinen kahvila

Pekan syntymäpäivillä

Lumoavalla Pranglin saarella

Kesällä käytiin Virossa. Aikaa ei ollut pidempään kierrokseen, mutta tarkoitus oli esitellä vieraalle pari ainutlaatuista paikkaa, joihin harva suomalainen tutustuu. Toki saarelle pääsee oman veneen lisäksi myös vuoroaluksella Tallinnasta.
Pranglin saari sijaitsee Tallinnasta kymmenkunta mailia itään. Se on reilun viiden kilometrin pituinen. Rannat ovat matalat, mutta satama on suojainen, ja sinne on ruopattu linjatauluin ja viitoin merkitty väylä. Satama on varsin pieni, ja hyvillä ilmoilla täynnä vierasveneitä. Saareen liikennöi säännöllisesti vuoroalus, ja saari onkin virolaisten suosittu retki- ja lomakohde. En ihmettele ollenkaan.
Saari on ollut jatkuvasti asuttu 1300- luvulta lähtien, myös neuvostoaikana. Saaressa onkin säilynyt ainutlaatuinen miljöö. Soratie kulkee saaren läpi pituussuunnassa. Se on kylänraitti, jonka varrella sijaitsee pääosa asutusta, kirkko, seuraintalo, kauppa ja Kelnasen satama. Tien itäpuolella ja satamasta etelään sijaitsee leirintäalue ja hyvä ravintola. Maisemat ja rakennukset ovat ainutlaatuisia, ja taloissa ja puutarhoissa näkyy jonkin vaikeasti määriteltävä omaleimaisuus. Jotenkin tuli mieleen jotkut Lapin kylät, juuri sen oudon ominaisluonteen takia. Kuulemma saarelaiset, joita asuu siellä vakituisesti satakunta, puhuvat myös aivan omaa murrettaan. Aikanaan väkeä on ollut 400. Sama autioitumisen trendi toimii täällä, niinkuin Suomessakin.
Oli lämmintä heinäkuuta, myös Virossa. Satamaa lähin uimaranta on leirintäalueella, mutta sinne kävi suoraan kova tuuli, joten uida ei voinut. Mutta saaren pohjoisispään ranta oli sopivasti katveessa. Parin kilometrin matka mäntykankaiden ja hiekkadyynien läpi rannalle oli ihana. Hienoa hiekkaa, hyvä pohja ja yli 20-asteista vettä. Kyllä kelpasi uida.
Edellisestä käynnistä saarella oli kolme vuotta. Olivatko asiat muuttuneet? Kyllä vain, taloja oli korjattu ja siistitty. Ilmeisesti ihmiset ovat vaurastuneet, saari ei enää ole kuolemassa. Silti tunnelma on yhä entisellään, lumoava. Soratietä oli toisesta päästä päällystetty, ja tuore bitumi oli tahrinut joidenkin veneilijöiden valkeita purjehduskenkiä. Kaikenlaista sattuu. Kelnasen sataman palvelut olivat edelleen varsin minimaaliset. ”Noor kaardivägi”- kalastuskolhoosin entinen talousrakennus toimii edelleen turistikeskuksena, ja se oli saanut seurakseen palvelukioskin. Sen viereiseen taloon oli avattu ihan hyvä kahvila. Vuorolaivalla saapuvia matkailijoita kyydittiin kohteisiinsa neuvostoaikaisten kuorma-autojen lavalla. Satamassa myytiin käsitöitä ym. tavaraa. Ostimme keittiöömme sieltä uuden räsymaton.
Satamassa kerättiin adressia, jossa vedottiin sen puolesta, ettei sataman kehittäminen tuhoaisi sen hienoa miljöötä. Asia vetää haikeaksi. Sataman kehittäminen olisi varmaan tarpeen. Mutta Kelnase on kirjava satama sanan kaikessa merkityksessä. Aluksia maalla ja vedessä. Rakennuksia, satamalaitteita, romua. Eikä mikään ihan viimeisen päälle. Voiko sellainen lumo säilyä?



 Kirjava satama Kelnase.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Moottori ym. huolia

Huomaan laiminlyöneeni blogiani, mutta aion korjata asiaa. Nyt kesän alkaessa voisi olla paikallaan katsaus huolto- ja korjausasioihin. Ehkä niistä on hyötyä jollekin.
Syksyllä huomasin, että veneen vasemman kyljen keskellä oli intialaisen elefantin korvan kokoinen tumma läiskä. Keväällä syy selvisi. Täkin ja laidan yhtymäkohdassa ollut kitti- tai liimasauma oli jostain syystä raottunut muutaman sentin matkalta, ja vesi oli tunkenut kylkilaudoituksen lakan ja puun väliin. Outoa, mutta kaikenlaista voi sattua. Eipä muuta kun raappausta, kuivattelua, kittausta, hiontaa ja lakkausta. Näin parhaaksi uusia koko täkin ja reunalistojen pintakäsittelyn, jotta asia ei toistuisi. Työtä aika lailla, mutta onneksi sain aputyövoimaa. Puuveneen omistajan iloja, joten ei siitä sen enempää. 
Ja sitten moottoriasiat. Koneesta en ole vamaan kertonut, että se on Perkins Perama M30, noin vuodelta 1990.
Aiemmin olen kertonut, kuinka pari vuotta sitten startti sanoi itsensä irti. Osasyynä saattoi olla pakosarjan ja pakoputken välinen liitosmuhvi. Sitä hoidettiin hitsaamalla. Samalla vaihdettiin kampiakselin vauhtipyörän puoleinen stefa, koska koneessa oli ollut öljyvuotoa.
No seuraava vika. Kesällä 2016 koneella oli ilmavaivoja, eli aina välillä kone ei käynnistynyt, ennen kuin polttoainejärjestelmä ilmattiin. Lisäksi näytti esiintyvän polttoaine- ja öljyvuotoa. Vaihdoin siirtopumpun, koska se oli eräs epäilty, ja aika helppo homma. Vaan ei auttanut.
Joten keväällä 2017 Vantaan diesel-asennuksen miehet kävi irrottamassa pumpun sisuskalut, ja veivät samalla suuttimet huoltoon. Ja se auttoi, ilmavaivat loppuivat ja kone alkoi hyrrätä tasaisesti. Kaikki hyvin, mutta pakosarjan muhvi vuoti edelleen, ja öljyvuotokaan ei poistunut. Tilasin syksyllä pakosarjaan uuden liitosmuhvin, se oli nätin näköinen ja ruostumatonta terästä.
Tänä keväänä Vantaan diesel-asennus sai tulla uudelleen tutkimaan moottoria. He löysivätkin öljyvuodon paikan. Se oli polttoaine- ja vesipumpun pyöritysakselin tiiviste, ja sen vaihtamiseksi pumppu piti taas irrottaa. Samalla huollettiin vesipumppu ja vaihdettiin kampiakselin etupään stefa. Itse vaihdoin pakosarjan muhvin uuteen. Se olikin hankala homma. Ruuvit ja mutterit oli ruostuneet, ja tilaa niiden avaamiselle oli tavattoman vähän. Lisäksi muhvin pakokaasujen poistoputki sojotti hieman eri suuntaan kuin ennen. Sain tapella sen kiusankappaleen kanssa ainakin viisi tuntia.
Venekin oli helteisen kevään ja pitkän remontin takia ravistunut pahasti, joten onneksi päätin laittaa Hempelin Proof 10 venekittiä auenneisiin saumoihin. Vene vuoti silti aika lailla, mutta pysyi pumppaamalla pinnalla. Vuoto loppui kumminkin noin kuudessa tunnissa. Ja mikä parasta, ei ole öljy- eikä polttoainevuotoa, ja moottori kehrää.
Nyt vain kohti uusia seikkailuja!

Kiusankappale

perjantai 5. elokuuta 2016

Jatulin tarhassa

Veneilijä voi löytää jatulintarhan melkein mistä vain: Suomenlahdelta, Saaristomereltä tai Pohjanlahdelta. Ja kun sellaisen löytää, tulee lähes ajattelematta mieleen, mitä pitää tehdä. Pitää kävellä se läpi. Ja näin jatulintarhoja on varmaan aikanaan käytettykin. Vaikka niitä on joskus myös pelätty. Nehän voivat olla muinaisten pelottavien jättiläisten, jatulien taikakuvioita.
Jatulintarhojen historia katoaa muinaisuuden hämärään. Niitä ja sen kaltaisia kivilabyrinttejä on löydetty lähes kaikkialta vanhasta maailmasta: Euroopasta, Lähi-idästä ja Intiasta. Osa niistä on ikivanhoja. Niiden tarkoitusta ei tarkkaan tiedetä, tai sitten niitä on ollut useita. Ne saattavat liittyä uskontoihin, riitteihin ja taikoihin. Muuta selitystä ei oikein ole - ja jostain syystä niitä kuitenkin on tehty.
Kippari on löytänyt kymmenisen jatulintarhaa, osan Perämereltä ja osan itäiseltä Suomenlahdelta. Osa niistä on selvästi ikivanhoja, osa aivan uusia. Kirkko on luultavasti yrittänyt hävittää pakanallisia jatulintarhoja, mutta koska niitä on kuvattu vanhoissa kirkkojen seinämaalauksissa, niille on myös annettu kristillistä symboliarvoa. Näyttää siltä, että jatulintarhojen latominen on keskeytymätön perinne, meidän aikanamme niitä varmaan tehdään lähinnä huvin vuoksi. Se kuulostaa jotenkin hienolta. Menneisyys jatkuu meissä, vaikka emme aina ymmärrä syytä.
Komea jatulintarha Mustaviirissä, itäisellä Suomenlahdella.

Kulttuuria Kustavissa

Kävimme kyläilemässä Iniössä, ja meidät houkuteltiin lähtevään Kustaviin Volter Kilpi-päiville. Mikäpä siinä. Myös Kustavin vierasvenesatama osoittautui mainioksi, ja satamassa on erinomainen ja suosittu ravintola. Kuntakeskukseen, missä kulttuuritapahtumaa vietetään on parin kilometrin kävelymatka. Kylällä on myös iso marketti ja muitakin kauppoja.

On perin merkillistä, miten suhteellisen vähän luetun ja myös melko vähän kirjoittaneen kustavilaisen kirjailijan ympärille on syntynyt niin laaja ja suosittu kulttuuritapahtuma. Mutta Volter Kilpi (1847-1939) onkin sitten kirjoittanut todella painavaa tekstiä. Hän on Aleksis kiven ohella suomalaisen kirjallisuuden suurmiehiä. 

Volter Kilven tiiliskiviromaani "Alastalon salissa" on suomalaisen meriromaanin ylittämätön klassikko. Se on melkein pakko lukea! Kirja sijoittuu purjelaivakauden loistoaikaan 1800- luvun puoliväliin. Siinä kuvataan, kuinka kustavilaiset isäntämiehet kokoontuvat Alastalon suureen saliin merkitäkseen osakkuutensa suunniteltuun uuteen parkkilaivaan. Kirja on siis yhden iltapäivän tapahtumia kuvaava romaani. Se pitää kuitenkin sisällään useita kertomuksia tai pienoisromaaneja, joista "Albatrossin tarina" on julkaistu myös erillisenä. Mutta miksi tyytyä vähempään, kun voi yhtä hyvin lukea koko kirjan! 

Kirjalla on tosin haastava maine. Sitä on joskus verrattu James Joycen Odysseukseen, mutta kun Joycen kirja on fantasisoivaa tajunnanvirtaa, Kilpi kirjoittaa jykevää realistista tekstiä. Kustavi on suomenkielistä seutua, mutta kirja ei ole mikään murrepakina. Kilpi on kehittänyt omanlaisensa kielityylin, siinä hän astelee Aleksis Kiven jäljillä. Kirjan kynnyksenä pidetään jaksoa, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllystä. Kohtaukseen on uhrattu peräti 60 painosivua. Se on eräänlainen pakollinen riitti, jonka läpäistyään lukija tempautuu kirjan imuun. 

Joten siitä kirjaa lukemaan! Se on suorituksena kuin Kap Hornin kiertäminen purjelaivalla idästä länteen. Merenkulkijoiden tapaan törkeää liioittelua, mutta näin voi kyllä komeasti kehuskella!


torstai 4. elokuuta 2016

Keskiaikainen Korppoo

Verkanin venesatama on lähellä Korppoon kirkonkylää. Sen verran kai voi sanoa. Korppoo kun on nykyään osa Paraisten "kaupunkia", niin että nimissä on vaikea olla tarkka. No, joka tapauksessa Korppoo on entinen kunta. Venesatama on oikein hyvä ja satamassa on myös erinomainen ravintola.
Mikä ilo on kävellä satamasta reilun kilometrin matka kirkonkylään! Kaunis ja rehevä lounaissuomen luonto, kukkia, isoja vanhoja puita, joukossa myös paksuja vaahteroita ja tammia. Ja kauniita vanhoja ja uudempiakin taloja. Todellista kulttuurimaisemaa. Ja miten masentavaa on tulla kyläkeskukseen, johon ilmeisesti on aikanaan iskenyt 70- luvun modernisointivimma. Siistiä .. mutta aukeaa, modernia ja kauhean rumaa. Samanlaisen masennuksen olen kokenut monessa muussakin vanhassa kyläkeskuksessa - yksi masentavimpia oli Ilomantsi.
Mutta onhan jotain vanhasta sentään jäljellä. Hiukan syrjässä nököttää Korppoon keskiaikainen harmaakivikirkko, pyhän Mikaelin kirkko, arkkienkelin mukaan nimetty. Sinne heti turvaan. Siellähän lepakonsiipinen ja miekkaa heiluttava arkkienkeliä esittävä puuveistos odottaakin. Kirkossa muistan, että olenhan ollut täällä aiemminkin. Vuonna 2010 pyöräilimme vaimon kanssa saariston rengasreitin läpi, ja silloin valokuvasin kirkkoa. Kirkossa on nimittäin ainutlaatuisia keskiaikaisia seinämaalauksia. Ne oli maalattu piiloon uskonpuhdistuksen (mikä törkeä ja yksipuolinen sana) jälkeisessä puritaanisessa uskonkiihkossa. Onneksi ne on onnistuttu suurelta osin palauttamaan, kun kirkkoa restauroitiin 1980- luvulla.
Kirkon opaslehtisessä väitetään, että keskiaikaiset maalaukset ovat taiteellisesti vähäarvoisia. Johan on outo väite! Tuntematon kirkkomaalari on piirtänyt ilmavan keveitä ja iloisia kuvia, hurjalla luovuudella ja taidesuunnista piittaamatta. Seinään on maalattu jopa jatulintarha, täysin pakanallinen kuvio. Nuo maalaukset saavat ajattelemaan keskiaikaa uudella tavalla. Minun on pakko liittää tähän maalauksista ottamiani valokuvia.
   
   
    

tiistai 2. elokuuta 2016

Syvä, sininen meri

Moni ihminen on ihaillut, erityisesti Kreikan saaristossa, miten syvän siniseltä Välimeri näyttää. Minäkin olen sitä ihmetellyt kaukaisessa Koronin kylässä. Ja miksei Itämeri ole yhtä sininen?
 
Mutta ehkä se onkin. Korppoon ulkopuolella on Stora Hästön saari. Saari on ollut lähisaarien kalastajilla hevosten laidunmaana, siitä nimi. Metsähallitus on merkannut saaren retkipaikaksi, ja rakentanut grillipaikan ja huussin. Saaressa onkin mainio suojainen lahti, joka on hyvä satama useimmilla tuulilla - jopa itätuulella, jos asettuu poukaman eteläiselle reunalle. Ja saarella on hieno luontopolku.

Tämä on juuri se saari, jolta löytyy myös vedenalainen luontopolku. Kaksikin, toinen snorkkelisukeltajille ja toinen laitesukeltajille. Minulla ei ollut laseja mukana, joten valitsin maanpäällisen luontopolun. Jossain vaiheessa tuo polku nousee korkean kallion päälle, josta aukeaa näkymä etelään, merelle päin. Ja sama huikaiseva tunne kuin Kreikassa. Miten meri voikin olla noin sininen. 

Niin, miten? Alan miettiä selityksiä, ja luulen keksivänikin. Täällä Suomen matalalla rannikoilla katsomme yleensä merta läheltä meren pinnan tasoa. Välimeri aukeaa ihailtavaksi usein joltain korkealta näköalapaikalta, josta mereen katsotaan alaspäin, varsin jyrkässä kulmassa. Juuri niinkuin Stora Hästön kalliolta, ja sieltä katsoen meri on aivan yhtä sininen.

Nyt täytyy tunnustaa, että olen värisokea. Mutta koska sininen on se väri, jonka näen kirkkaimpana, minulla lienee tässä oikeus puhua väreistä. Joten minulle meren sininen on syvä ja lämmin. Mutta olen huomannut, että syksyllä, kun vedet kylmenevät, meren väri muuttuu. Lämpimästä ultramariinista se alkaa taittua kylmempään preussinsiniseen päin. Ja taas mietin syytä. Aaltoileeko kylmä merivesi eri tavalla kuin kesällä? En oikein usko siihen. Ehkäpä vesi on erilaista, siinä on vähemmän planktonia, ja auringon säteet painuvat heti syvään kirkkaaseen veteen. Ja aurinko on matalalla, ja sävyltään punaisempi, jolloin kontrasti meren siniseen taittaa sen värin hieman vihreään. Ehkä.

Stora Hästön suojainen lahti. Se sinisempi meri on vastakkaisella
puolella - mutta tuskin se kuvassa niin sininen olisi!