Joku vanha totuus kuuluu, että vene ja
talo eivät saa molemmat olla puuta. On myös arveltu, että puuvene
sopii huonosti yhteen perheen – tai jopa vaimon kanssa. Kaikella
tällä viitataan siihen, että puuvene on työläs ylläpitää.
Onkohan asia niin? On kyllä totta,
että ensiluokkainen puuvene, jossa on peilin lailla kiiltävät
vesihiotut lakkapinnat, kauniisti tapitetut ruuvinpaikat ja kiiltävät
messinkihelat on jotain ainutlaatuisen vaikuttavaa, ja sellaisen
ylläpitoon priimakunnossa voi käyttää määrättömästi
työtunteja. Mutta aika lähelle pääsee vähemmälläkin vaivalla.
Edesmennyt isäni, venemiehiä hänkin, sanoi usein: ”ei se vene
ole mikään piironki”.
Puuveneiden hoidosta löytyy paljon
tietoa ja oppaita. En rupea panemaan paremmaksi, kyllä siellä on
parempia asiantuntijoita. Kirjaanpa vain joitakin huomioita. Hyvin
tehtyyn puuveneeseen, täkkiin tai kylkeen, on yleensä vedetty monta
lakkakerrosta. Niiden määrä riippuu tietysti lakasta, mutta niitä
voi olla viidestä yli kymmeneen. Tällainen lakkapinta kestää
vuosikausia, jopa reilusti yli kymmenen vuotta. Joten riittää että
pinta vuosittain pestään, ja pienet hankaumat korjataan hiomalla
vauriokohta ja vetämällä siihen sopivan tuntuinen määrä
lakkakerroksia, muutama riittää, mutta hionta joka väliin! Näin
on hyvä jos lakka siis on kunnolla kiinni veneessä. Joskus, hyvin
harvakseen, pinta alkaa näyttää raihnaiselta, silloin sen voi
lakata kevyesti. Se pitää hioa kauttaaltaan mataksi ja vetää
siihen ohut kerros lakkaa, siis riittävästi ohennettua. Näin olen
pärjäillyt. Kaiteita ja reunalistoja saa kyllä lakkailla ja
paikkailla vuosittain, ne kuluvat.
Mikä ihana keksintö on kotimaisen
Mirkan keksimä Abranet- hiomaverkko. En tajua miten ennen tuli
toimeen ilman sitä. Yhdellä tai kahdella pienellä liuskalla voi
käsin hioa koko veneen kyljet matalle! Se ei tukkeudu vaan kestää
ja kestää. Suurimman osan hionnasta olen tehnyt käsin, ilman
pulikkaa tai muuta välinettä, vain kämmen painamassa hiomaliuskaa.
Koneista ainoa oikea on sitten epäkeskohiomakone. Hiomapyöröt
olkoon kokonaan kielletty. Nauhahiomakone on kyllä tehokas, mutta
liiankin tehokas. Jos sitä joutuu käyttämään, jos on pakko hioa
isompi pinta puulle asti, jäljet saa sitten korjata
epäkeskokoneella. Tavattoman hyödyllinen väline on vaihdettavalla kovametalliterällä varustettu kaavin. Ei vain vesilinjan alapuolella, vaan myös lakkapintojen korjauksissa. Sen pitää olla hyvin terävä. Terän voi muuten teroittaa uudelleen hyvänlaatuisella timanttiliipalla - sekin hyödyllinen hankinta.
Lakoista on erilaisia mielipiteitä.
Kova katalyyttilakka voi olla hyvä kulutukselle alttiilla pinnoilla,
mutta kovana se tahtoo irrota kokonaan kun puu elää. Parhaaksi olen
itse todennut uretaanialkydilakan, se joustaa eikä lohkea. Käytin
vuosia hyvin tuloksin kotimaisen tehtaan uretaanilakkaa, mutta sitten ne muuttivat sen
reseptiä, eikä se enää ollut hyvää. Halpa Bilteman lakka
osoittautui paremmaksi*). Olen myös kokeillut ”aitoa” öljylakkaa,
mutta se kuivuu hitaasti ja on herkkää kosteudelle: kaste voi
yllättää ja pinta menee sameaksi. Kokemukseni mukaan öljy- ja
uretaanilakkoja voi huoletta vetää toistensa päälle. Hionta on
tärkeää. Lakan pintaan jää aina epätasaisuuksia, ja jos päälle
vetää uutta lakkaa hiomatta, rosot kasvavat kerros kerrokselta.
Äärimmäisenä lopputuloksena on sitten ”appelsiininkuoripinta”.
Joten joka kerroksen jälkeen hionta! Vesihiontaa ei tarvita, paitsi
jos todella tähdätään peilimäisen kiiltävään ja upeaan
pintaan.
Jos joutuu poistamaan lakan puulle
asti, pintaan on hyvä vetää kyllästysöljyä, vaikka Impregiä,
jottei se aikanaan sinisty. Joskus neuvotaan kostuttamaan hiottu
puupinta vedellä ja hiomaan se kosteana, jotta turpoavat syyt
saadaan samaan tasoon (vesi, öljy ja lakka kaikki turvottavat
puuta). Olen vierastanut kastelua, hiottava pinta on joka
tapauksessa. Mahonki on erityisen herkkää turpoamaan, kun taas
aikanaan kyllästetty veneen kylki turpoaa vain vähän. Ensimmäinen
lakkakerros hiotun puun päälle pitää vetää reilusti ohennettuna
ja nopeasti. Silloin sen saa tasaiseksi. Muuten siveltimenvedot jää
näkymään ja niitä on hankalampi hioa pois. Lakattaessa lämpöä
pitäisi olla yli kymmenen astetta. Muuten tahtoo valua.
Tässä oli siis äärimmäisen
subjektiivisia mielipiteitä. Näillä konsteilla ylläpitotyö pysyy
kohtuudessa ja tulos on kaunis, vaikka ei ihan piironkitasoa. Vastuu
neuvojen noudattamisesta olkoon kuitenkin lukijalla. Omaa kokemusta
ei voita mikään.
*) Jälkiviisas kommentti: myös tusinalakka voi pettää. Ja kotimaiseen ei usko ole palannut, joten siirryin takaisin kalliisiin mutta toivottavasti toimiviin Hempelin lakkoihin,
